Nostalgiaa, osa 2: Toto tuli taloon

Hupsista! Blogin arkistoista löytyi maaliskuussa tehty luonnos Toton Koratiaan saapumisesta. Kuten Cisun nostalgiakertomuksessa, tässäkin on kuvituksena vanhasta kännykästäni siirrettyjä kuvia, joita ei ole näkynyt blogissa aiemmin.

Cisuhan tuli meille melkeinpä vahingossa, yhdeksi yöksi hoitoon... Toto Tottiaiselle, maailman parhaalle kissapikkuveljelle, sentään olimme havainneet teoreettisen tilauksen. Aika pian meille tuoreille kissanomistajille nimittäin valkeni, että monilla kissoilla on seuranaan ainakin yksi moukula, ja että koratit ovat niin sosiaalisia, etteivät kaikki kasvattajat edes suostu myymään koratia ainoaksi lemmikiksi.

Taas kävi kuitenkin niin, että kohtalon piti puuttua asiaan. Olimme käyneet omassa kissalassamme katsomassa pentuja kyllä muuten vaan... mutta mitään konkreettista ei oltu käytännössä tehty toisen kissan eteen.

Sitten samana päivänä tapahtui niin, että vihdoin sanoin ääneen: "Mä haluan sen toisen kissan!" Meni puoli tuntia ja Cisun ensimmäiseltä omistajalta tuli viesti: "Kasvattajalla on pentuja, ottakaa Cisulle kaveri!"

Pari viikkoa sen jälkeen meille muutti Toto Tottis-Tottis-Tottelitottis, aina niin herttainen

ja usein aika hassu veitikka.

 

Täytyy nyt kuitenkin tunnustaa, että kun kyselimme kasvattajalta, josko saisimme taas tulla katsomaan pentuja, meillä oli kiikarissa eräs toinen pieni koratpoika, joka näytti aivan Cisulta. Tuo poika kuitenkin pyöri veljensä kanssa säkkäränä pitkin pöytiä ja oli muutenkin melkoinen sähikäinen. Saimmekin kuulla, että Cisun (jonka luonteesta kertoo jotain olennaista se, että hänen virallinen nimensä on Dynamite...) vastapainoksi meidän on otettava eräs Toto, joka on tosi rauhallinen ja kiltti.

Eräs Toto olikin paljon rauhallisempi kuin muut pennut, kenties tosin myös siksi, että hän oli jo 5-kuukautinen. Muistan, että eräs Toto oli aika pullea ja koratiksi hyvin pörröinen. Minusta hän muistutti hahtuvaista voikukkaa. Hän oli milloin kenenkin sylissä pitkänä pötkönä ja pörisi. Sellainen hän on vieläkin, vaikka muuttuikin ajan myötä salskeaksi lihaskimpuksi (jolla on maailman pehmein turkki). Mies oli - miehekkäästi - kiinnittänyt huomiota Toton tekniseen näppäryyteen: Toto oli osannut vetää käyntiin leikkihiiren, temppu, jota Cisu ei osaa vieläkään.

Nukuimme muistaakseni muodon vuoksi yön tai parin yli ja ilmoitimme: haluamme Toton.

Muistelemme Toton saapumista ja etenkin kasvattajan yhteistyöhalukkuutta yhä usein lämmöllä. Olimme hyvin hermostuneita siitä, miten saamme totutettua kissat toisiimme, joten kasvattaja tarjoutui ottamaan Cisun hoitoon, kunnes Cisu on hyväksynyt pikkuveljensä (Totohan on oikeastikin Cisun velipuoli, mikä on hauskaa).

Jälkikäteen ajatellen olisimme ehkä itsekin suoriutuneet tästä vaativasta tutustuttamistehtävästä. Jätimme Cisun hoitoon iltaseitsemän maissa, aamulla sain viestin, että Cisu oli yökolmelta löytynyt lojumasta muille kissoille varatun alueen ovella ja toivonut saavansa seuraa; iltapäivällä tuli tieto, että Cisu haluaa koko ajan leikkipainia Toton kanssa, hakekaa kissat kotiin.

Äkkiä pois töistä, äkkiä ostamaan Totolle koppa, äkkiä hakemaan kissoja. Cisu istui kotimatkalla hieman hämmentyneenä sylissäni ja sähisevä ja vielä hämmentyneempi Toto tuijotti meitä kopasta. Kun yritin silittää Totoa, hän puri minua sormeen. 

Mutta perillä Toto teki tutkimusmatkan Koratian ympäri, vietettiin ensimmäinen poikienilta ja jo toisena yhteisenä iltana pojat olivat sievästi sohvalla makoilevia bestiksiä. Tämä kaikki ja muutkin Toton ensimmäisten Koratian-viikkojen tapahtumat on dokumentoitu blogiin kesäkuun 2009 arkistoon, tänne.

Tämä kuva oli aina vanhan kännykkäni näyttökuvana, koska se muistutti aina siitä, miten ihanaa oli sekä ihmisille että varsinkin Cisulle, että meille tuli toinen kissa ja vieläpä juuri Toto.

Vaikkei Toton tuloon liittynyt samanlaista dramatiikkaa kuin puolikodittoman ja ruokahaluttoman Cisun tarinaan, riipaisevaa oli kirjoittaa tätäkin muistelua. Voi pieni Toto.

Lopuksi vielä huomautettakoon, vaikka se onkin varmasti kaikille blogin lukijoille selvää, ettei Totokaan sitten niin rauhallinen ollut (lue: ole). Jo muutama viikko Toton saapumisen jälkeen olen kirjoittanut näin: "Ihmettelemme, minne on kadonnut se rauhallinen, tarkkaileva söpö nallukka, joka meille tuli kolmisen viikkoa sitten? Nyt Toto on iso, todella voimakkaan ja rotevan oloinen - ja todella villi! " 

Kiltti villi-Toto, maailman paras kissapikkuveli!

Kissan ikävä ihmisen luo

Joskus eläimet osaavat olla niin liikuttavia. Cisu on ollut viime aikoina hyvin koskettava ja suloinen.

Rauhallisemman kevään jälkeen mies on ollut taas jonkun verran reissussa, ja Cisulla on ollut häntä kova ikävä. Onneksi Cisu ei ole nyt syksystä poiketen alkanut pissailla miehen sänkyyn ja on muutenkin ollyt hyvävointinen ja hyväntuulinen, mutta illat ovat rankkoja. Cisu nukkuu (kuten kuvassa) miehen villatakin päällä ja huokailee välillä, nuuhkii villatakkia. Öisin hän on hyvin hellä minua kohtaan: puskee, pörisee ja juttelee, haluaa tulla kainaloon. Viime yönä heräsin muutaman kerran, että Cisu oli käpertynyt rullaksi olkapäälleni ja kietonut etutassunsa kaulani ympärille. Hän painoi päänsä leukani alle ja kehräsi hyvin kovaäänisesti. Onneksi sentään minä en matkusta (paitsi matkustanpas loppuviikosta, mutta mies on silloin kotona).

Hurisevan kaulailijan kanssa on aika hankala nukkua, mutta muuten olen tietysti todella otettu, että Cisu niin tykkää minusta ja osoittaakin sen. Tosin sitten kun mies tulee taas kotiin, ei kumpikaan kissa huomaa minua vähään aikaan ollenkaan, olen liian tavallinen.

Ihan keskenämme täällä ei ole nyhjötetty, vaan meillä on käynyt nyt kahtena peräkkäisenä päivänä vieraita - ja vielä kissaihmisiä! Pojat menevät aina ihan hiljaisiksi vieraan kissan hajusta, mutta leikkimistä se ei toki estä. Cisu toi tänään vanhan kengännauhan ruokapöytäänkin, kun hänestä oli niin kivaa, että oli hyvä kissanleikittäjä kylässä. Sille piti ihan esitellä kaikki hyvät lelut; Cisu erkani ihmisten seurasta vain lyhyiksi hetkiksi ja ilmestyi sitten paikalle milloin minkäkin nauhan tai lelun kanssa. Kyllä kissa huomaa, milloin hänestä ollaan kiinnostuneita - ja käyttää tilaisuuden varmasti hyväksi!

Toto - rikastuttava elämys

Tänä viikonloppuna vietettiin tärkeää merkkipäivää: nyt on tasan vuosi siitä, kun Toto Tottis Elliot Tottiainen muutti meille, niin ihmisten kuin isovelipuolensa Cisun iloksi. Jo vuoden ajan meitä on naurattanut se, että jokaisen Suomen kioskin seinässä on Toto-laatikko ja radiosta tulee tuon tuosta Toto-mainoksia. Katsokaa ja kuunnelkaa vaikka! Toto on kova kampanjoimaan. Vuosi sitten hän mainosti "Kerää oma Toto-porukkasi" - ja mehän keräsimme. Nyt Toto mainostaa itsevarmasti: "Toto - rikastuttava elämys".

Ja niin hän onkin. Vasta Toton tultua ymmärsimme, ettei kaikki Cisun riekkuminen ollutkaan vain vilkkautta, vaan Cisu oli turhautunut, kiukkuinen ja ehkä masentunutkin. Yksinäiset päivät kotona eivät olleet helppoja, ja kotiin tullessamme tapasimme usein kissan, joka huusi suoraa huutoa ja kirjaimellisesti roikkui kiinni meissä.

Nyt tapaamme kaksi kissaa, jotka karkaavat iloisesti hännät pystyssä viipottaen pihamaalle. Koska meillä ei ole edelleenkään tuulikaappia ja Totokin on päässyt toden teolla ulkoilun makuun, tämä on väistämätöntä... Pojat eivät kuitenkaan mene kauas. Cisu odottaa, että hidas ihminen saa haettua fleksin sisältä ja tulee hänen kanssaan valjastelemaan. Toto taas odottaa fleksiä ja aloittaa sen jälkeen tervetuliaisseremoniat. Vaikka Cisukin on kovin suurisydäminen tyyppi, ei hänkään vedä vertoja Totolle tervehtimisessä. Etenkin maanantaisin - kun ihmiset ovat olleet pitkästä aikaa pidemmän aikaa pois kotoa - Toto saattaa helposti puskea, pöristä ja rojahdella silityshaluisesti jopa 15 minuuttia putkeen. Toto tietää, miten ilahduttaa Toto-porukan ihmisjäseniä.

Hän tietää myös, miten painia isoveljen kanssa, viedä veljeltä lelut ja herkut sekä vetää veljeä hännästä. Ajoittain se suututtaa veljeä kovastikin, mutta toisaalta Totoa parempaa nukkuma- tai juoksukaveria ei olekaan, niin ettei sille kauan voi vihoitella, vaikka se välillä hieman rasittaakin. Kun pojat haluavat olla rauhassa, Toto vetäytyy aina yksinään jonnekin istumaan tai nukkumaan, Cisu taas hakeutuu ihmisten seuraan. Välillä hän on hyvin hurisevan onnellinen, jos vain hän saa olla ihmisten kanssa samassa huoneessa.

Niin että kaikki on hyvin ja harmonisesti Koratiassa ja on toivottavasti vielä hyvin, hyvin kauan. Vuosi kaksoiskissain maassa on mennyt ihmeellisen äkkiä. Tuntuu, ettei siitä ole kuin hetki, kun Toto teki ensimmäisen talokierroksen selkäkarvat jännäpörrössä ja Cisu kokeili, miltä tuntuu hoitaa pikkuveljeä hellän emon tavoin. Kyllä nuo koratveljekset ovat rikastuttavia elämyksiä, sekä yhdessä että erikseen!

P.S. Leikin sitten hieman Bloggerin uudella bloginmuokkaustyökalulla eikä paluuta vanhaan blogiin enää ollutkaan... Olkoon nyt tällainen, katsotaan, josko saan muokattua blogia edelleen joskus myöhemmin. Nyt on ainakin fontit sekaisin yms. häikkää...

Kainalokissan paluu

Kun nyt ajattelen aikaani kissan asuinkumppanina, en ymmärrä, miksi pidin aluksi hieman rasittavana sitä, että yksinäinen Cisu halusi nukkua usein aivan kainalossa ja jopa poski poskea vasten. Se oli nimittäin aivan ohimenevä ilmiö. Kävi niin kuin tyhmyyksissäni toivoinkin: Toto rauhoitti ihmistenkin yöunia (niitä kissaralliöitä lukuun ottamatta) eikä kumpikaan kissa ole enää tunkenut samalla tyynylle ihmisten kanssa, vaikka usein sängyssä nukkuvatkin. Cisu ja Toto yöpyvät yleensä sängyn jalkopäässä tai sitten jossain kylkeni lähellä, satunnaisesti hieman hankalammin eli jalkojen väliin tai vatsan päälle tunkemalla (he nukkuvat useimmiten minun kanssani, mutta joskus myös miehen lähellä/päällä; minä olen enemmän kotona ja annan lähes aina märkäruoan, siinä suosioni salaisuus).

Varvaskissa on kyllä kätevä mutta kainalokissa on ihana! Huomasin sen tällä viikolla, kun Cisu yhtäkkiä nukkuikin pari yötä kainalossani, ekaa kertaa Toton kesäkuisen tulon jälkeen. Kiedoin vielä unissani kädet Cisun ympärille, mutta se oli Cisusta vain vielä läheisempää ja mukavampaa. Havahduin aina välillä siihen, että Cisu tunki itseään vielä lähemmäs ja kehräsi.

Pari yötä hempeilyä riitti ja viime yönä sain pärjätä kokonaan ilman kissoja, oli taas aika nukkua miesten kesken. Olen kuitenkin ihan yllättynyt, kuinka suloiselta tuntui nukkua kirjaimellisesti kissa kainalossa ja toivon, että Cisu - tai Toto, mutta on epätodennäköistä, että Cisu antaisi hänelle kainalo-oikeuksia - tulee taas pian kainalounille. Rupesihan hän satunnaisesti puskemaan taas kättänikin, eikä siihenkään mennyt kuin 8 kuukautta Toton saapumisesta.

Mitä lässytystä! Mutta sellaiseksi ne karvakaverit tekevät, ihan pehmeäpäiseksi. Siskoni, jonka luona Cisu ja Toto ovat olleet hoidossakin, luonnehtii Cisua ja Totoa usein lähetyssaarnaajiksi, koska he ovat niin hyviä sulattamaan jopa ei-kissaihmisten sydämen. Kissantassua ei voi vastustaa - "Pim, olet kissaihminen!"

Mustankipeät mammanpojat

Olemme olleet tämän viikon Cisun ja Toton kanssa kolmin kotona, sillä mies on työmatkalla. Pojat ovat ottaneet ihmiskadon sikäli poikkeuksellisen iisisti, ettei tavanomaista huutoa, ravaamista ja yön yli jatkuvaa kadonneen etsintää ole tällä kertaa esiintynyt.

Ilmeisesti heillä on kuitenkin huoli sydämessään, sillä molemmat ovat kovasti minun perääni. Kun tulen kotiin, tunnen oloni todella kaivatuksi ja tervetulleeksi. Hurinalle, puskemiselle ja juttelulle ei meinaa tulla loppua, minua piiritetään ja huomiostani kilpaillaan.

Kuulostaa mukavalta, mutta tilanne ei ole helppo. Olen saanut huomata, että yksinhuoltajan kotiin saapuminen on taitolaji. Olen mokannut siinä tällä viikolla kaksi kertaa pahasti.

Ensimmäisellä kerralla olin yltä päältä lumessa enkä siis viitsinyt ottaa Cisua heti syliin, vaikka yleensä ensin Cisu ja sitten Toto pääsevät moikkaamishalaukseen heti eteisessä. Siinä oli vähän muutakin sähläystä, vanhempani tulivat käväisemään meillä samalla ovenavauksella.

Cisu painoi pimeään yläkertaan mököttämään, eikä suostunut tulemaan alas, ennen kuin olin ollut siellä tovin hänen kanssaan ja silittänyt ja sylittänyt ja selittänyt eli leperrellyt, toisin sanoen tervehtinyt kunnollisesti.

Toisella kerralla moikkaus meni ihan ok, mutta heti sen jälkeen Cisu halusi suorittaa haliradan. Olin jo edellisenä iltana huomannut, että Toto seurasi halirataa ja tekipä jopa koekiepsahduksia lattialla hänkin, kun Cisu kellistyi selälleen ja sai maharapsutusta.

Nyt kävi niin onnettomasti, että Cisu oli liian hidas ja Toto pääsi kiilaamaan radan toiseksi viimeisellä pysäkillä, hyppäsi Cisun paikalle rapsutuskerjäysasentoon. Ja minun ajattelematon käteni koski Totoa! Cisu reagoi juoksemalla keittiöön mököttämään. Kun menin sinne, Cisu huusi kimeällä ja tuohtuneella äänellä ääääää-äää-äh!! ja piiloutui minua kissanvessaan.

Noin viiden minuutin kuluttua hän oli valmis yrittämään uudelleen, mutta pahaksi onneksi Toto tuli taas katselemaan ja kärkkymään. Kun yritin houkutella Cisua tulemaan haliradan maaliin eli takanedukselle, joka on Cisun lempisilityspaikka, sinne tulikin Toto. Vaikka en edes tällä kertaa silittänyt Totoa, Cisu suivaantui taas ja meni sohvapöydän alle. Kun yritin silittää häntä, hän vetäytyi kauemmas. Minua ei kosketa tuolla kädellä!

Voi Cisu-kulta, kyllä sillä kädellä riittää hellyyttä teille molemmille. Ja kyllä kaikki ovat taas pian yhdessä kotona. Kauheaa, kun pitää olla niin huolestunut ja mustasukkainen ja laskea kaikki omat ja Toton saamat huomionosoitukset.

Puskija on palannut

...eikä minun pidä olla enää mustasukkainen äidilleni.

Ennen Cisulla oli tapana puskea päätään kämmenkuoppaani aina, kun tulin kotiin ja usein ihan leikkien lomassakin. Se oli tärkeää meille molemmille. Cisu näytti, että tää on mun käsi ja niinhän se olikin.

Paitsi että sitten tuli Toto, eikä se käsi ollut enää vain Cisun käsi. Kauheaa. Siihen loppui käteni liehittely, eikä Totokaan ole moiseen ryhtynyt.

Cisu siirsi puskemishalunsa äitiini. Aina kun mummi on käynyt kylässä, hän on kyllä saanut osakseen puskurointia ja leuan ojentelua: ihana käsi, rapsuta mua, olen hurrrmuri. Minä olen sitten saanut katsella sitä kateellisena.

Eilen sitten kelpasin taas! Cisu oikein työnsi päänsä käteeni ja hurisi hyvin kovaäänisesti. Eihän Toto olekaan ollut meillä kuin kahdeksan kuukautta. Ehkä Cisu on nyt toipunut järkytyksestä. Esikoisen osa ei ole helppo.

Törkeän pelottava vessa, osa 2

Kuten olen kertonut, meille ei sitten tullut hienoa kaappivessaa, kun muuten aina niin reipas Cisu pelkäsi led-valon väläystä.

Eilen oli aivan uudenlainen pelottava vessaepisodi. Katselin yläkerrassa televisiota ja tiesin miehen olevan alakerrassa, kun yhtäkkiä joku veti yläkerran vessan. Ryntäsin paikalle katsomaan, kuka siellä kummittelee, ja kas, pöntön päältä löytyi kaksi aivan pörröistä, köyryselkäistä ja tyrmistynyttä karvaista vessanvetäjää. Ihan hyvä, että meillä on ehdoton kansi kiinni -sääntö, muuten vetäisivät vielä toisensa pöntöstä alas. Toistaiseksi heidän lvi-taitonsa ovat rajoittuneet kylpyammeen alla möyrimiseen ja lattiakaivojen ritilöiden siirtelyyn, mutta nyt ollaan jo näemmä niin sisäsiistejä, että käytetään ihmisten vessaakin. Mikä mahtaa olla seuraava siirto?

Ainakin toivomme, että se on jotain ystävällistä. Nyt kun ei ole ollut pariin päivään kovaa pakkasta, laatikkokissat ovat tulleet taas esille piilostaan. Passiivinen talvielämä eli purkamaton energia näkyy ja kuuluu sitten aikamoisena riehumisena, huutona ja yleisenä levottomuutena. Eilen Cisu alisti Totoa puremalla niskasta niin kovaa, että Toto huusi apua! Sellaista huutoa emme olleet kuulleet edes kesällä, kun Toto muutti meille. Onneksi riita ei kestänyt kauan. Toivomme kuitenkin aurinkoläikkien ja valjastelukelien pikaista tulemista, ennen kuin kummallakaan lämmönrakastajakissalla menee totaalisesti hermot talven kanssa.

Jotta näin ei kävisi, olemme leikkineet, ratkoneet tehtäviä - yksi haastavimmista on kaivaa herkkuraksuja suljetusta kananmunakennosta - ja jatkaneet naksuttelukoulun käymistä. Saa nähdä, jääkö koulun opettajakin luokalle, kun koululaiset eivät oikein tunnu oppivan. Mutta ainakin he kehräävät koulussa ja se on kai pääasia, koulu on kivaa vaikkei omaksuisi mitään!

Joulusiivous

Totosta tulee putipuhdas Cisun pesulassa. Välillä pestävä yrittää vähän itsekin päästä nuoleskelemaan (ja pureskelemaan), mutta sehän ei käy: vain Cisu saa hoitaa.



Jne. jne. Eilinen iltapesu oli kovin perusteellinen, ja Toton hurinasta päätellen myös hyvin miellyttävä.

Yksin kotona

Meidän perheessä on yksi tyyppi, jota ilmojen kylmeneminen miellyttää. Toto on ilahtunut, kun häntä ei enää pakoteta ulos. Mutta tulipa se talvi pian, niin Cisukaan ei enää valjastelisi! Ilman Cisua on nimittäin ihan kamalaa olla kotona.

Kun Cisu on ulkona, ei auta kuin itkeä ja valittaa ja etsiä Cisua, vaikkapa olkkarin ikkunasta kuikuilemalla.


Ei löydy. Oiskohan se terassilla?

Ei. Tuumaustauko eteisessä. Ihan vakavaksi vetää.

Tarkastan vielä eteisen oven ja kurkkaan sitten työhuoneen ikkunasta.



Vihdoin kotona! Mutta odottaako Cisua lämmin vastaanotto? No ei. Turpiin tulee, kun jätti toisen ainakin kymmeneksi minuutiksi yksin kotiin. Törkeää! Ja Cisukin vain pyllistelee loukkaantunelle hyökkääjälle.

Pienen könityksen jälkeen marsut istuvat ja mököttävät.

Cisu: Miksi mä en koskaan saa olla rauhassa?

Toto: No kun sä et IKINÄ leiki mun kanssa ja oot AINA ulkona!

Kissankynnen leikkaaja

Meillä kauneudenhoito on miesten puuhaa: minä en ole koskaan leikannut kissojen kynsiä, mutta mies tekee sen säännöllisesti.

Manikyyri onnistuu joka kerralla vain puoliksi. Kun Cisu oli vielä yksin, hän iloitsi kynnenleikkuusta ja kehräsi sen aikana. Nyt Toto kehrää kauneudenhoitotuokionsa ajan ja Cisu taas pistää vastaan minkä pystyy. Hän vähintäänkin vetää tassut piiloon nk. marsuasentoon, ellei ihan karkaa paikalta. Cisun pitää olla puolitajuton väsymyksestä, että hänen manikyyrinsä saadaan suoritettua. Hassua. Miksiköhän tässä(kin) asiassa pitää yhtäkkiä kovistella ilmeisesti vain siksi, että on isovelikissa?

Osavuosikatsaus

Tästä se alkoi kesäkuussa. Viikonloppuna tuli kolme kuukautta siitä, kun Toto muutti meille ja Cisu sai kopion kintereilleen.

Ensimmäinen kvartaali kaksoiskissain maaassa on ollut todellinen menestystarina. Emme voisi olla tyytyväisempiä! Vieläkin hämmästyttää, kuinka nopeasti poitsut ystävystyivät ja miten hyvin ja helposti kaikki on mennyt. Tuntuu hullulta ajatella, että vuosi sitten meillä ei ollut yhtään kissaa ja vielä alkukesästä oli vain yksi. Samaa ovat ihmetelleet muutkin: Cisu ja Totohan kuuluvat meille!

Itse harmaaveljekset eivät paljon pohdiskele. He jatkavat huolettomina päivästä toiseen symbioottista yhteiseloaan. Kissit ovat aina yhdessä. Nykyisin pojat eivät voi käydä yksinään edes vessassa: kun yksi on asioilla, istuu toinen vieressä katsomassa. Ja sitten taas mennään ja riehutaan!


Ja välillä ollaan maailman söpöimpiä.

Toto on parantanut Cisun elämänlaatua ainakin 150 %. Ja kyllähän hän on meidät ihmisetkin pienen, pehmeän tassunsa ympärille kietonut, aivan yhtä paljon kuin isoveljensäkin.

Kissakuvahaaste 118: Sylikissa

Miesten yhteinen iltahetki.

Tämän postauksen otsikkona piti olla Perhe koossa, mutta osallistummekin yllä olevalla kuvalla samalla kissakuvahaasteeseen.

Toton ja Cisun loman loppu oli hieman rikkonainen, sillä ihmiset huitelivat kuka missäkin eikä edes blogia ehditty muka päivittää. Viime viikolla minä olin ensin yökyläilemässä/mökkeilemässä, sitten mies. Toton aikana ei oltukaan kokeiltu, miten toisen ihmiskämppiksen poissaolo vaikuttaa. Miehen yökyläillessä kissat riehuivat koko yön, mutta minun poissa ollessani he kuulemma nukkuivat lähes koko ajan. Ehkä mies on talon auktoriteetti? Tai unettavan tylsää seuraa? Paremmin minulla ja kissoilla kuitenkin meni kuin silloin, kun Cisu oli yksin. Silloin hän huolestui aina kauheasti, elleivät kaikki olleet kotona ja kulki pitkin nurkkia huutamassa, etsi puuttuvaa kaveria.

Mutta nyt on arki alkanut ja kaikki ovat taas turvallisesti saman katon alla. Olemme myös pitkästä aikaa katsoneet telkkaria ja huomanneet, ettei kissiksillä ole mitään sohvalla löhäilyä vastaan. Päinvastoin, siellä on ihana kölliä ihmisten vieressä ja varsinkin sylissä. On ollut hienoa huomata, että poitsut mahtuvat ja välttämättä haluavat tulla syliin yhtä aikaa. Aikaisemmin Cisu ei voinut sylitellä Toton nähden, sehän olisi ollut ihan lälläritouhua. Toto ei taas oikein uskaltanut nauttia sylissä olosta, kun Cisu saattoi katsoa sitä pahalla silmällä. Mutta nyt on rauha kotona ja meillä on kaksi kehräävää sylikissaa.

Kissat taitavat muutenkin arvostaa arjen ja rauhan paluuta. Vaikka esim. mökkeily oli ihan huippujuttu, välillä meistä tuntui kesäloman aikana, että poitsut olivat väsyneitä siihen, että lähes aina oli ihmisseuraa. He kun eivät malttaneet varsinkaan alkulomasta nukkua ollenkaan, jos ihmisiä oli hereillä, joten meillä nähtiin ja kuultiin väsyneinä nuokkuvia ja rasittuneena narisevia kissapoikia. Hassut, kaikkeen pitäisi osallistua vaikka viimeisillä voimilla.

Tänään töiden jälkeen meitä tervehdittiin superhurinalla ja usealla rapsutusasentoon heittäytymisellä. Oli vissiin ollut kivaa, kun oli saanut nukkua ja puuhata keskenään koko päivän. Kissanpäivän jälkeen ihmiskämppiksiäkin jaksoi tervehtiä taas aivan uusin voimin.

Pirteä puolivuotias

"Pieni" kakkoskissamme täytti lauantaina hienot kuusi kuukautta. Synttäreitä ei juhlittu erityisemmin, vaikka arvelimmekin, että Toto haluaisi paljon ruokaa ja rottia (Toton lempparilelu on karvainen rotta). 

Merkkipäivä meni siis normaalisti, mutta eilen puolivuotiaamme pelästytti meidät aamulla olemalla puolikuntoisen oloinen. Tiedämme kyllä, että Totolla on.... hmmmm... melko laaja rintakehä. Emme silti olisi arvanneet, että hän yskii röhisemällä kuin aikuinen mies; Cisusta ei ole koskaan kuulunut mitään vastaavaa. Kuulimme Toton köhivän pari kertaa ja siitä alkoi aktiivinen vilkkuluomien ym. tarkkailu. Mitään erityistä ei havaittu, mutta kun Cisukin poikkeuksellisesti kuolasi kerran haukotellessaan, olimme jonkin aikaa huolissamme, onko molemmilla pojilla flunssa tms. Ihan normaaleilta kuitenkin vaikuttivat, joten taisi olla vain ihmisten vauhkoilua koko flunssa. Varmuuden vuoksi ikkunat pidettiin kuitenkin kiinni, eikä Cisukaan valjastanut.

Puolivuotias oli itse autuaan tietämätön sairaustarkkailusta ja viipotti koko päivän omissa puuhissaan. Ihmettelemme, minne on kadonnut se rauhallinen, tarkkaileva söpö nallukka, joka meille tuli kolmisen viikkoa sitten? Nyt Toto on iso, todella voimakkaan ja rotevan oloinen - ja todella villi! Viime viikolla vaikutti hetken siltä, että hän haluaa vain tapella ja syöstä Cisun vallasta. Onneksi tilanne rauhoittui ja pojat ovat taas kavereita - ja Cisu edelleen johtaja. Nyt nukutaan taas pinossa, nuollaan veljenkin turkki kiiltäväksi eikä vartioida mustasukkaisesti jokaista ihmiseltä saatua rapsutusta mulle kanssa -tyyliin. 

Ja nyt myös leikitään ja riehutaan! Eilen aamulla veljekset tulivat mukaan aamiaiselle. Siinä missä Cisu tarkkaili ikkunasta, Toto halusi sekä tuhota Hesarin että leikkiä ampiaislelulla (joka onkin muuten siitä kiva pörri, että sen saa kiinni, toisin kuin kärpäset, joita poitsut jahtaavat käkättäen noin 17 kertaa päivässä).
Kuvaaminen loppui lyhyeen, sillä villipeto huomasi, että kamerassa on kiva lenkki, johon voi hypätä roikkumaan.
Eli kyllä Totossakin riittää energiaa ja ideoita! Uusinta uutta on vaania nukkuvia ihmisiä ja eritoten heidän varpaitaan: jos saa varpaan kiinni, sitä pitää myös puraista. Äh. Cisukin pomppi pienenä sängyssä, mutta ei sentään kynsin hampain... No, edistystä (kai?) on kuitenkin se, että kissikset nukkuvat meidän kanssa. Cisu heräsi eilen aamulla kehräävänä vanhana itseään, tuli syliin ja ekaa kertaa Toton tulon jälkeen puski otsaansa kämmeneeni; ennen hän teki sen joka ilta, merkkasi, että tää käsi on sitten mun. Illalla Cisu tuli kainalooni nukkumaan, ihan kuin ei olisi ollutkaan siitä pois muutamia viikkoja - välillä hän kävi ihan peiton alla kehräämässäkin; vähän muuta kuin viime viikkojen satunnaiset nukkumispiipahdukset sänkyni jalkopäässä. Totokin hengaili sängyssä koko yön. Nukkui välillä, pureskeli varpaita ja hyökkäili Cisun kimppuun...  

Kissalassa siis kaikki hyvin. Menoa, meininkiä ja onneksi myös ystävyyttä riittää. 

Veljessotailua

Vaikka harmaaveljekset ovatkin enimmäkseen tyytyväisiä ja rauhallisia ja tykkäävät kovasti toisistaan, riitojakin syntyy. Illalla eteisen lattialla pyöri tällainen hyrrä, josta ei oikein tiennyt, kumpi könittää ja ketä. Cisu on aluksi voitolla, mutta n. 45 sekunnin kohdalla Toto tekee hyökkäyksen suoraan alistuneesta asennosta Cisun kimppuun. Eikä ole eka kerta, että pikkuveli isottelee.

Kaksoiskissain maan valtarakenteita siis koetellaan. Kuka voittaa taistelun Koratian herruudesta?

Cisu sisustaa

Blogi on ollut hiljaa muutaman päivän. En ole ehtinyt kirjoittaa, vaan eipä toisaalta mitään erityistä raportoitavaakaan olisi ollut: viime päivät ovat olleet todella rauhallisia ja sujuvia.

Kissat ovat tainneet käydä lukemassa viime postaukseni, jossa kerroin, että he eivät halua nukkua kanssani - nukkuivat heti seuraavan yön. Ei tietenkään yhdessä, vaan vuorotellen. Kun oli Toton vuoro nukkua kyljessäni, Cisu istui pari tuntia yöpöydällä tarkkailemassa tilannetta (näin ainakin luulen, sillä aina kun havahduin, isoveli valvoi). Sen jälkeen he ovat nukkuneet jossain muualla kuin makuuhuoneessa, ei siis tarkempaa yötietoa.

Cisusta on se tieto, että hän - kenties tosiaan blogia lukeneena - on yhtäkkiä alkanut sittenkin jutella ja kehrätä. Ei ihan vanhaan malliin, mutta lähes. Cisua myös kiinnostaa leikkiä enemmän kuin pariin viikkoon, sekä Toton kanssa että ihan yksinään.

Vain yksi asia kertoo, että isoveljeä mietityttää yhä hieman. Kun hän tuli meille, hän raahasi alkuun kuvassa näkyvää pehmeäkankaista kissanmajaa ympäriinsä. Nyt hän raahaa taas! Majan paikka on makuuhuoneessa, jossa kumpikaan kissa ei kyllä sitä edes käytä, mutta nyt maja on nähty mm. sängyn alla, olohuoneen sohvapöydän alla, kissanvessassa (jee...) ja yläkerrassa, jonne sen saa vain suurella määrätietoisella ponnistelulla. Mitäköhän kissapsykologi sanoisi majanraahausilmiöstä? Cisu etsii vielä paikkaansa? Yhden paikan Cisu on kyllä jo löytänyt, yläkuvassa rakkaan pehmomajan takaa näkyvän lehtitelineen. Toimme sen makuuhuoneen ovenpieleen ja Cisu huomasi heti, että tässä on mitä mainioin tarkkailupaikka. Siispä hän tarkkailee. Jatkuvasti. Totoa ei moinen musta vänkyrä kiinnosta, mutta Cisu taitaa arvostaa sen muotoilua.

Muutenkin Cisu on ryhtynyt katselemaan kotiamme sisustussilmällä. Vaikka hän somistaa pääosin pehmomajalla, välillä ovat isommatkin esineet saaneet kyytiä. Pari päivää sitten Cisu siirsi eteisen seinustalla olevat tuolit keskilattialle. Hän on myös rakentanut eteiseen majan askartelualustapahvilevyistä, jotka jäivät minulta hetkeksi vartioimatta. Tänään majan läheisyyteen raahattiin minun hupparini. Cisulla on selvästi visio.

Antakaa mun möbleerata rauhassa!

Tuplakissat ja tuplanimi

Eilen illalla tuli tasan kaksi viikkoa siitä, kun aloimme nähdä kaiken kahtena eli meille tuli toinen harmaaherra. Aika on mennyt ihmeen hyvin ja nopeasti. Toisaalta mikään ei ole muuttunut, toisaalta taas monikin asia on muuttunut. Tässä hajahavaintoja muutoksista:

Isoveli Cisu
-On yhä utelias, puuhakas ja ystävällinen, mutta ei viihdy sylissä eikä kehrää samalla lailla kuin ennen.
-On myös hiljaisempi kuin ennen. Aikaisemmin hän oli hiljaa vain nukkuessaan, mutta nyt huutelee vain kun on todella asiaa. Sellaista, että Cisu istuisi viereen ja alkaisi selostaa juttujaan (äyy, mäyy, gungo, däbädil, ouuuaaauuu – koratin kieli on todella kummallista) ei ole nyt tapahtunut.
-On alkanut syödä enemmän märkäruokaa kuin ennen. Hän on myös pari kertaa vaatinut ruokaa, todella poikkeuksellista!
-Rakastaa yhä härpäkeleluja ja ulkoilua, mutta unohtaa vaatia niitä, koska veljen kanssa voi leikkiä ilman lelujakin. (Toisaalta veljen kanssa on pakko leikkiä ilman leluja, koska veli varastaa kaikki lelut.)
-Ei enää roiku ihmisten kimpussa, yritä purra kättä tai hyökätä jalan kimppuun: ei tarvitse olla hermoheikko ja vaatia seuraa, kun sitä on nyt aina tarjolla.
-Ei myöskään mene enää kaappeihin tai varastele ihmisten tavaroita aivan samaan malliin kuin ennen.
-Ei enää haasta veljeään taistelemaan niin usein kuin alussa. Nyt käy pikemminkin niin, että veli tulee ja täppäisee Cisua tappelunhaluisena.


Pikkuveli Toto

-Olkoon tästä lähtien (ja on ollut jo hetken aikaa) vain Toto blogikirjoituksissa: vaikka Toton oikea nimi Elliot on hieno, Toto on helpompi sanoa ja tulee luontevammin, kun pitää maanitella kissaa tai esim. komentaa sitä. Rakkailla lapsukaisilla on aina ollut monta nimeä, joten Elliot olkoon virallinen nimi ja Toto kutsumanimi. (Kumpikin kissa on tullut meille niin isona, ettemme ole lähteneet muuttamaan niiden nimiä; olisi kyllä mielenkiintoista päättää itse nimestä, mutta emme ota kolmatta kissaa sen takia.)
- Oli aluksi vain söpö rauhallinen luttana, mutta on nyt rohkaistunut kovasti. Toto ei enää jännitä Cisua hyvässä eikä pahassa. Hän haastaa veljeä tappeluun ja toisaalta kiehnää ja kehrää ihmisille avoimesti. Velikään ei enää katso pahalla silmällä, jos Toto pääsee syliin.
-Ei ole valitettavasti saanut yhtä paljon huomiota kuin Cisu meille tullessaan, mutta hänellä on ollut jotain, mitä Cisulla ei ollut: ihana isoveli, joka pitää sylissä ja nuolee ja antaa turvaa (paitsi silloin kun tapellaan). Kun Cisu on päättänyt, ettei hän ole enää halisylikissa ja me ihmiset olemme yrittäneet korostaa hänen ykkösasemaansa, ei pienempääkään kissaa ole voinut koko ajan pitää kainalossa. Ei se kyllä siellä viihtyisikään, kun veljen kainalokin on olemassa.

Me ihmiset
-Olemme etuoikeutettuja, kun saamme seurata ihanien kissojen mielenkiintoista elämää ja ystävyyden kehittymistä.
-Olemme iloisia, että Cisu ei ole enää turhautunut eikä meistä riippuvainen, vaikka toisaalta se onkin ikävää: meillä ei ole enää sylikissaa. Cisun kannalta näin on kuitenkin ehdottomasti parempi. Eikä meidänkään pidä enää olla surullisia aina kun Cisu on yksin kotona. Veljekset pärjäävät kyllä.
- Saamme olla rauhassa. Välillä liiankin rauhassa. Olemme huomanneet, että kissat elävät kissojen rytmissä. Ne saattavat nukkua koko päivän ja valvoa yön. Kun Cisu oli ainoa, hän pyrki elämään enemmän ihmisten rytmissä.
-Saamme nukkua rauhassa. Hassua kyllä, tämä ei ole pelkästään hyvä asia ainakaan minun kannaltani. Jos kissat nukkuvat yöllä, he nukkuvat kahdestaan tai joskus harvoin miehen kanssa. Minä olen kelvannut yöseuraksi puolikkaan yön verran! Cisu on siis hylännyt minut, eikä Totokaan saa/halua nukkua minun kanssani. Aika näyttää, tuleeko meille vielä perhepeti vai ei.

Aika myös näyttää, millaiseksi poikien valtasuhteet muodostuvat ja tuleeko Cisusta vielä puhelias sylikissa. Parin kuukauden päästä tiedämme poitsuista varmasti paljon enemmän.

Joka tapauksessa: hauskaa on ollut ja kertaakaan ei ole kaduttanut. Kissoista tulee erilaisia kissaseurassa, mutta silti – ja juuri siksi - suosittelemme ehdottomasti kakkoskissan ottamista! Jos kissoilta kysyttäisiin, niin tämä on oikeaa kissojen elämää.

P.S. Sorry, tästä tuli nyt melkoinen romaani...

Ohukainen ja paksukainen

Jee, meidänkin perheessä on nyt todistetusti yksi sporttinen ja timmi jäsen!


Cisu kävi eilen vuosirokotuksessa. Rokottaminen oli sujunut ilman vastustelua ja muutenkin miehellä oli hyvää kerrottavaa, kun hän palasi Cisun kanssa kotiin. Eläinlääkäri oli kehunut Cisua todella hyväkuntoiseksi. Kuulemma reipas kissamme on "pelkkää lihasta eikä painoa ole grammaakaan liikaa tai liian vähän". (Cisu painaa tasan 4000 g.)


Huh, tämä oli hyvä kuulla. Olemme Toton saapumisen jälkeen nimittäin ihmetelleet, mitä tehdä, kun kotona on nirso ohukainen eli Cisu ja ohukaisen ruoatkin syövä paksukainen eli Toto. Juttelimme tästä kissalassakin. No, lääkäri oli samaa mieltä kuin kissankasvattaja ja mekin. Koska Toton pitää vielä kasvaa, poitsuilla on tarjolla koko ajan sekä pennun että nirson aikuisen kissan raksuja, siis runsasenergistä kuivaruokaa. Lisäksi he saavat 1-2 kertaa päivässä ei-lihottavaa, terveellistä märkäruokaa. Käytännössä tämä on ollut useimmiten Almo naturen kanaruokaa. Vettä on tietenkin aina tarjolla.


Tällä ruokavaliolla ei haittaa, jos pojat syövät ristiin toistensa kupeista. Cisun lihomista tai Toton laihtumista ei pidä tavoitella, mutta eläinlääkäri oli arvioinut, että ajan myötä pojille käy kuin vanhalle avioparille: he alkavat muistuttaa toisiaan. Nyt jo on havaittavissa, että kaverin kanssa telmiminen vie enemmän energiaa kuin yksin oleilu. Cisulle on alkanut maittaa märkäruoka: enää ei riitä nuoleminen, vaan ruokaa voi syödäkin. Itse asiassa sitä pitää syödä heti kun sitä saa, muuten ruoka katoaa parempiin suihin... Toto taas tuntuu aavistuksen verran kiinteytyneen, kun painii ja ravaa jatkuvasti veljen kanssa. Tai sitten hän vain näyttää slimmältä, koska pörröinen pentukarva on lähtenyt Cisun kanssa myllertäessä.


Eli hyvältä kuulostaa. Eläinlääkärin näkemys oli hyvä kuulla, sillä olimme jo vähän huolissamme Cisun hoikkuudesta. Lääkäri oli myös sanonut, ettei ole mikään ihme, jos Cisu on meitä ihmisiä kohtaan vaisumpi vielä viikkoja. Hän oli kertonut, että monet kissat tappelevat uuden kissakaverin kanssa kuukausia, joten me saamme olla tyytyväisiä, että meillä on mennyt näinkin hyvin. Kyllähän me olemme ja kyllä tuon tiesimmekin, mutta aina on hyvä kuulla sama auktoriteetin suusta.


Lopuksi vielä kuva surkeasta Totosta. Kun Cisu oli lääkärissä, Toto olisi voinut olla aivan vapaasti ja tulla vaikkapa syliini. Vaan ei. Hän oli aivan hiljainen ja apea ja vetäytyi sitten sängylle odottamaan isoveljen paluuta. On kauheaa olla yksinäinen pikkuveli, tunnin ajan idolistaan erossa!

Millaista on olla isoveli?

Voi, isoveljenä olo on paljon monipuolisempi tehtävä kuin pikkuveljenä olo. Siinä missä pikkuveli vain syö, nukkuu, leikkii ja painii, isoveljen tehtäväkenttä on laaja ja haastava. Se sisältää opettamista, kurittamista, hoitamista ja ties mitä vastuullista ja monimutkaista.

On kyllä hienoa, että talossa on lajitoveri: ainakin yksi kämppis on tosi hyvännäköinen ja aika hauska muutenkin. Se jakaa myös pitkälti saman arvomaailman. Esimerkiksi sisustaminen on kivaa myös pikkuveljestä, ja se tulee mielellään mukaan tutkimaan esimerkiksi kodintekstiilejä. 

Isoveljenä olon hyviin puoliin kuuluu myös se, että vihdoinkin on joku, joka mahtuu piiloutumaan mukaan hauskoihin paikkoihin, vaikkapa tuon kodintekstiiliarkun taakse.

Cisu: Pysy paikoilllasi, niin kukaan ei koskaan löydä meitä!

Mutta se kasvatustyö! On kova homma opettaa leikkimistä sellaiselle, joka vain sählää ja säntäilee ja pyrkii varastamaan kaikki lelut. Ensin alkuun vaikutti jopa siltä, ettei ihanalla limahöyhenellä voida enää leikkiä, kun pikkuveli haluaa vain syödä sitä. Onneksi isoveli on taitava kouluttamaan, ja saa pienen oppimaan suorastaan esimerkillisesti.

Cisu: Älä nyt ala taas hyöriä kuin hyrrä! Höyhentä tuijotetaan intensiivisesti, sitten rypistetään otsaa ja tuhahdetaan ja lopuksi loikataan! Mutta minä saan sitten loikata ensin, muista se.

Hyvistä neuvoista huolimatta pikkuveli ei aina kuuntele isoveljeä. Isoveljen kasvatusmetodit ovat fyysiset: jos et tottele, niin turpiin tulee. 

Tämä kaikki on kivaa mutta samalla rasittavaa. Isoveljenä olo onkin myös sitä, että piiloutuu jonnekin ja yrittää olla rauhassa pikkuveljeltä. Ja koko maailmalta.

Tuolla se veli metelöi... Meneeköhän se koskaan nukkumaan?

Menee se, ja usein isovelikin heltyy siinä vaiheessa ja tulee mukaan. Tässä perheen miehet loikoilevat yhdessä. Perheen naiselle on jäänyt toistaiseksi lähinnä valokuvaajan ja sihteerin osa, sillä isoveljenä olo on myös sitä, että ei oikein enää viihdy naisten sylissä. Isot pojat eivät ole mitään mammanpoikia. Ainakaan tällä hetkellä.

Veljeni koratmieli

Eilen illalla harmaaveljeksillä oli jo oikein läheiset välit. Satuin paikalle, kun Iso päätti herättää Pienen nuolemalla tätä hellästi kuin emo pentuaan. Pikkuveli oli ensin aika yllättynyt.

Käsi kädessä eiku tassu tassussa.

Hoitohetkeä seurasi tuumaustauko: mitäs seuraavaksi? Cisu päätti viisaana isoveljenä hoitaa vielä vähän sekä Toto Elliotia (äh, mikä sen nimeksi vakiintuu?) että itseään. Siitä saatiin minivideokin.

Jottei tulisi liian auvoista kuvaa, niin lopuksi on vielä pakko kertoa, että osaavat pojat painiakin, jopa vähän ihmisiä kauhistuttavaan sävyyn. Koska sähinää ei ole kuulunut kotona vielä kertaakaan ja varoitusulinaakin vain kerran (Cisulta ennen hyökkäystä), kahinat lienevät kuitenkin vain normaalia raisua leikkiä sekä tietenkin valta-aseman hakua. Välillä tuntuu, että kissoilla on jo aivan rennot välit, mutta sitten taas kaahataan ja kieriskellään, varsinkin viime yö oli yhtä rallia. Välillä Toto on rohkea kuin mikä, välillä taas ei uskalla liikkua yksinään ollenkaan. Cisun nukkuessa veli saattaa valvoa omassa nukkumispaikassaan, kun ei tohdi lähteä liikkeelle ennen kuin Talon Pääkissa on herännyt. Hassua. Todella mielenkiintoista päästä seuraamaan kaikkea tätä!

Ensimmäinen poikienilta

Haa, olemme loikanneet suureen seikkailuun: kissapoikia on nyt kaksi!

Kuten eilen jo edellisen postauksen keskustelussa kerroinkin, kaikki on edennyt mennyt supernopeasti ja -hyvin. Eilen iltapäivällä sain kissalasta soiton, että poitsut ovat kavereita vietettyään yhden yön yhdessä, voitte hakea molemmat kotiin. Ja mehän haettiin! Olimme jotenkin kuvitelleet aikataulua paljon hitaammaksi, joten kovalla kiireellä kaahattiin ostamaan kissanruokaa, -hiekkaa ja kuljetuskoppa Elliotille, ja ei muuta kuin kissat kyytiin ja kohti kotia.

Automatkan aikana kumpikin sähisi kerran, ja Elliot yritti myös napata minua kerran sormesta. Ihmeellisen rauhallista kuitenkin oli, ja muutamaa hyvin minimaalista kähinää lukuun ottamatta on ollut kotonakin.

Kas näin kaikki sujui:

Olen kuullut, ettei kissa Ykkönen päästä välttämättä kissa Kakkosta pois kopasta. Meille kävi niin, että kun Elliotin koppa laskettiin eteisen lattialle, niin Cisu menikin sinne ja Elliot tutki, että mikä ihme tuolla kopassa on.

Sitten lähdettiin talokierrokselle, peräkanaa (peräkissaa?) totta kai. Tässä Iso menee edellä ja Pieni perässä, mutta melkein koko kierroksen ajan järjestys oli toisin päin.


Pikkuveli työhuoneessa. Huomaa jännäpörrö!

Haiskahtaa ihan Cisun istumapaikalta!

Vähitellen koko talo saatiin tutkittua. Pikkuveli tutki joka paikan ja isoveli valvoi koko ajan. Jos katsoo tarkasti, huomaa tässä kuvassa kaksi kissaa olkkaritarkastuksella. Toinen, vikkelä pikkuinen, on vasemmassa laidassa lähes ulkona kuvasta, valvova ja hitaampi iso taas tarkkailee silmä kovana tuolien välistä, ettei outo pikkukaveri vain tee mitään sopimatonta.

Lopuksi päästiin kissojen omaan valtakuntaan: apukeittiöön, jossa on ruokakupit, vessa ja kiipeilyseinä. Emme muuten ehtineet perustaa vielä kakkosvessan minnekään, kun kumpikin oli jo käyttänyt Cisun vanhaa vessaa. Emme siis tarvitsekaan kuin yhden vessan, kätevää!

Cisu: Mäkin viihdyn siellä lehtikorissa hyvin! Oisko kohta mun vuoro?

Cisu: Hei, tee jotain muuta kuin ota kuvia, toi on menossa mun ruokakupille!

Jo parissa tunnissa, muutaman iltarallin ja painimatsin jälkeen, tunnelma oli niin leppoisa, että isoveli päätti vaihteeksi valvoa pihamaan lintuja. Pikkuveli tuli pian valvomaan isoveljeä.

Ensin vähän ihmeteltiin, mahtuuko kaksi lintubongaria samalle sohvannojalle. Kyllä mahtuu, hyvinkin, mutta lintubongaus on vain todella väsyttävää puuhaa. Suureksi hämmästykseksemme - ja vielä suuremmaksi iloksemme - veljekset päättivät ottaa iltatorkut yhdessä.

Ai miten niin meissä on jotain samaa?

Pari tuntia saman katon alla ja poski poskea vasten torkutaan. Kyllä veri on vettä sakeampaa meillä korateillakin!

Myös yö meni hyvin rauhallisesti. Yksi asia minua jäi vähän vaivaamaan: ei tullut perhepetiä, tuli miespeti! Heräsin yöllä ja huomasin, että mies oli lähtenyt vierassänkyyn nukkumaan, kun ei ollut saanut heti unta... Kissat olivat ilmestyneet sinne välittömästi ja menneet perhepetiin miehen kanssa. Siis Cisukin, joka yleensä nukkuu AINA minun kanssani. No, yörauhaahan minä toivoinkin... Kumpikin kissa havahtui, että seisoin hämmästyneenä vierassängyn vierellä (minä eikä suinkaan Cisu olenkin ehkä se mustasukkaisuudesta kärsivä uudessa perhetilanteessa?), nosti päätään ja sanoi varovaisesti HUR. Sitten he menivät taas nukkumaan, kaivautuivat vierekkäin ja miehen kylkeen kiinni.

Tänäänkin on vähän kokeiltu kehräämistä, joten me ihmiset olemme hyvin tyytyväisiä - voisin lyödä vetoa, että kissatkin ovat!

Sokerina pohjalla, Elliot eli Toto:

Lopuksi pyydän anteeksi tavallistakin epämääräisempiä kuvia. Puolustukseksi sanon, että yrittäkääpä itse kuvata kahta vilistäjää: on saavutus, jos poikienillan aikana saa kuvattua edes toisen pojan, eikä silloinkaan pidä ihmetellä, jos tämä on jo livahtanut puoliksi pois kuvasta. Nukkumiskuvat taas piti kuvata pimeässä ja mahdollisimman nopeasti ja varovaisesti. Kuka nyt noin ihania nukkuveljeksiä tohtisi häiritä?

Kuvien ja höpinän lukumäärää en suostu pyytämään anteeksi. Minulla on vahva epäilys, että nyt jos koska blogissa tulee olemaan oikea kuva- ja höpinätulva.

P.S. Cisu esiintyy tästä lähtien blogissa koko nimellään eikä C-koodin takana, kun emme viitsi koodinimetä toista moukulaa. Lisää juttua nimipolitiikasta, kunhan saamme selville, onko Elliot Elliot vai Toto, toistaiseksi hän on kumpaakin.