Kana kynittävänä

Meille muutti viikonloppuna kolmas harmaa kotieläin, bauhauslainen kana. Cisu teki siihen heti tuttavuutta.
Uusi ystävä.

Voikohan sille antaa suukon?
Oi, se kellistyi.
Taidan haastaa sen painimatsiin!
Lopulta kana joutui harmaaveljesten intensiiviseen syleilyyn sohavapöydän alle. Kauhuissaan se kehitti heti sulkasadon, harmaata nöyhtää oli pian ympäri taloa.
Veljessolmu ja yhteinen saalis.
Totokin pussaa uutta harmaakaveria.
Hur, miten kivaa!

My precious, osat 2 ja 3

Joskus loppuvuodesta kerroin, että Totolla on maailman rakkain rotta. Koska Tottiksen tapa osoittaa välittämistä on kovin fyysinen, on rottaparka kaljuuntunut ja rähjääntynyt kuukausien kuluessa entisestäänkin. Se ei esimerkiksi enää osaa vinkua, koska vinkuosa irtosi. Olemmekin yrittäneet tarjota Totolle näin hienoa, kaunista ja kaikin puolin mallikelpoista lelua. Mutta ei. Rotta on ja pysyy Toton my precious -asiana. Totoa ei edes haittaa, ettei leluparalla ole enää häntää. Kohtalo puuttui blogittamiseen Cisun muodossa ja loikkasi kiskaisemaan rotalta hännän, kun sitä nostettiin blogia varten kuvauspaikalle. Häntä meni (Totolta salaa, tietenkin) roskiin, mutta leikit jatkuvat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun Cisu eräänä aamuna heitti rotan eteisen lattialle, Toto singahti makuuhuoneesta peiton alta kainalonukkumasta kuin salama. Mä kuulin ton kopsahduksen, mun rottaan ei kosketa!
Cisukin on löytänyt uusia presiöösejä asioita. Ensinnäkin tyhjä kissanruokalaatikko, sen paikka on tietenkin ruokakulhon vieressä (ei ole enää kauan, toim. huom.).

Parasta on kuitenkin uusi kenkä. Saapasjalkakissa hylkäsi minun kenkäni heti alkuviehätyksen haihduttua ja siirtyi astetta suurempaan ja maskuliinisempaan jalkineeseen. Vaikka mies laittaa kenkänsä yöksi kaappiin, aamulla yksi kenkä löytyy keittiöstä.

Kenkä onkin mitä parhain aarre. Sitä voi raahata ja pureskella nauhoista,
sen kanssa voi painia ja sitä voi impata
ja se tarjoaa mahdollisuuden nauhasommitteluun. Cisulla on tapana ottaa nauhanpäistä hampailla kiinni ja laittaa nauhat kengän sisälle. Sitten hän katselee asetelmaa hetken tyytyväisenä. Seuraavassa vaiheessa hän tunkee pään kengän sisälle ja noukkii nauhat pois kengästä. Ja sitten uudestaan.

Tervehenkisiä poikia. Aina ei tarvitse olla uusia ja hienoja leluja. Eikä aina tarvita leluja ollenkaan, kun mielikuvitusta ja älyä käyttämällä mistä tahansa tavarasta saa leikkikalun. Harmaaveljeksillä on arvot kohdillaan.

Oma lahja mansikka

...muiden lahja mustikka. Sitä mieltä ovat Cisu ja Toto kissojen ja ihmisten joululahjoista.

Kiltteinä kissaherroina he saivat tietysti monia lahjoja. Etenkin Cisun suuri suosikki on kissanminttuinen suuri kalanvonkale. Sen kanssa kelpaa painia.


Myös äitini kissoille vanhasta nukentakista ompelemat "tassut" osoittautuivat oikein hyväksi lahjaksi, sillä jouluna huomasimme poikien pitävän tassuja nukkuessaan aina lähistöllä. Ja vaikka kuinka joulustressi vaivasi, niin tassulla silittäminen aiheutti aina hurinaa. Näissä on siis ilmeisesti jokin turvaa tuova ominaisuus, vaikkakin lahjan tekijä oli varmaan kuvitellut valmistavansa riehumiseen sopivia saaliita eikä silittäviä taikatassuja.

Aivan ihastuttava uutuus on pieni, kaunis kettutyyny, joka pääsi heti suosikkilaatikkoon (koskakohan siitä kissanpesälaatikostakin saataisiin pieni ja kaunis versio?). Hohtavaa vaaleaa turkoosia oleva tyyny on suoraan Vanhan perinteisistä joulumyyjäisistä - Cisu ja Toto arvostavat kovasti kotimaista käsityöosaamista.

Mutta se mustikkaosasto!

Ensinnäkin kotiin on saapunut aivan liian iso ja muutenkin todella epäilyttävä pallo. Kissaa suurempi pallo, mitä sellaisella tekee? Sitä voi vain tuijottaa ynseästi ja vähän epäluuloisesti. Järkevä kissa ei mene tämän lähemmäs jättipalloa, ja silloinkin hän tarkkailee alati lähintä pakoreittiä. (Eri asia on, jos ihminen pingertää pallon päällä. Silloin voi tulla ihan viereen, sanoa kur, pur ja hur ja kuulostaa siltä, että nyt naurattaa ja kovasti, pallo istuu pallon päällä. Mutta ei puhuta siitä sen enempää.)

Sitten joulun erikoisin inhokki: hienot huopatossut. Ne jalassa kävellen ei tarvitse pelätä kompastuvansa kissoihin, he kun pysyttelevät kaukana. Ja kun tossut ovat lattialla, käy Cisu aina välillä lyömässä niitä. Mitä ihmettä? Onneksi nämä ovat kuitenkin minun eikä kissojen tossut, ja minä kyllä tykkään niistä kovasti.

Joulutunnelmissa

Meillä aloitettiin pikkujoulukausi jo eilen. Vanhemmat piipahtivat kylässä ja ajattelin tarjota pipareita ja homejuustoa jo nyt - tässä vaiheessa syksyä ne vielä ilahduttavat ja yllättävät.

Tai ilahduttavat ja yllättävät ainakin ihmisiä. Liekö syy siinä, että tarjolla oli gluteenittomia tattaripipareja, mutta kissat vain yllättyivät eivätkä todellakaan ilahtuneet. Annoin heille nuuhkittavaksi pienen piparinpalan, ja reaktiot olivat huomattavat. Cisu pakeni piparia parin metrin päähän ja pörhisti itsensä leijonan kokoiseksi. Toto taas tuli ainakin kymmenen kertaa kuopimaan lattiaa piparin lähellä: piilottakaa nyt ihmeessä tuo KAUHEAN HAJUINEN omituinen juttu!

Pikkujouluruokaa enemmän kissit ilahtuivat mummista ja vaarista. Kuten aina, heille piti esiintyä mm. painimalla, ravaamalla sekä kaikenlaisia kieppejä heittelemällä. Välillä käytiin onneksi vähän sylissäkin. Meidän pojat jos ketkä osaavat palkita ihailevan yleisön.

Pahapiparista huolimatta Cisu saavutti joulutunnelman. Heräsimme aamuyöllä, kun pieni Cisu-tonttu kuljetti iloisesti helisevää kulkusta ympäri taloa. Tonttu oli löytänyt jostain lempilelunsa ja kehräsi onnesta. Ikävät uniset ihmiset eivät vain lähteneet leikkiin mukaan, vaan takavarikoivat aarteen.

Cisu taitaa kertoa Joulupukille, että noille kulkusenryöstäjille et sitten tuo lahjaksi muuta kuin korkeintaan haisupiparkakkuja.

Anna kun MÄ näytän!

Mitä Iso edellä, sitä ei Pieni perässä. Limahöyhenkoulutus jatkuu.

Bileet!

Meillä oli jokin aika sitten suuri, suuri suru. C:n rakas, vanha ja erittäin klönttinen limahöyhen hajosi. Löysimme eräänä iltana limahöyhenen kepin, siitä irronneen limaosan ja niiden vieressä istuvan ja itkevän kissan olohuoneesta. Aina kun yritimme koskea höyheneen, C loikkasi sen perään. Lopulta mies joutui salakuljettamaan limahöyhenen, tai sen mitä siitä oli jäljellä, keittiöön ja sulkemaan keittiön oven, että limis saatiin laitettua keittiön roskikseen. Voi kissaparkaa.

Mutta ei ole parka enää: me saatiin tänään uusi limahöyhen ja ollaan juhlittu sen kanssa koko ilta! Prisman tuotepäällikkö on selvästi lukenut blogia ja ottanut limikset valikoimaan. Jee! C ihan hätkähti, kun raikas ja tuore limahöyhen näyttäytyi hänelle ensimmäistä kertaa. Mitä sitten kävi, se selviää videolta (siitä selviää myös se, että hyvin käyttäytyvä ja täydellisesti koulutettu kissiksemme käy kesken höyhennyksen tunkemassa päänsä minun kahvikuppiini.) Oli pakko kokeilla kameran video-ominaisuutta, kun limispompuista ja -kuperkeikoista jäi valokuviin vain pelkkä harmaa viuhahdus.

Kissasta koiraksi?

Niin kauan kuin minulla on ollut kissa, olen mainostanut kaikille, että se on niin helppo kotieläin. "Koiraa en kyllä jaksaisi, sitähän pitäisi koko ajan ulkoiluttaa", olen viisastellut. Joopa joo. Nyt meillä asuu kissakoira.

Kun toissapäivänä palasimme töistä, C huusi ja kovaa. Mikään ei rauhoittanut, paitsi lopulta metsälenkki. Näin on käynyt ennenkin. Olemme opettaneet kissalle, että kun joku tulee kotiin, kissa pääsee ulos  – kuin koira. Siis opettaneet sille kissalle, joka ei vielä jokin aika sitten pysynyt pystyssä valjaat päällä eikä uskaltanut ulkona muuta kuin nuuhkia talonseinää... Oma vika, tiedetään! Ja tiedetään sekin, että meitä kokeneemmat kissat ja kissanomistajat ovat tästä ilmiöstä jo varoitelleetkin, useasti. 

Eilen viisastelimme sitten – sen minkä kissanhuudolta pystyimme – että C:tä ei kannata viedä ihan joka ilta ulos, sitten se ainakin vaatii metsälenkkejä. Kun sohvan takaa löytyi yhtäkkiä salainen lelukätkö (yksi kaninkarvapallo ja kolme kulkusta!), päätimme pysyä kotona ja leikkiä kissamaisia leikkejä. 

Näin siinä kävi. Minusta C näyttää ihan koiralta, sellaiselta ruttunaamaiselta ja murisevalta! Ei paljon poseeraukset eikä kissanlelut kiinnosta.

Kissamainen sähäkkyys on onneksi tallella. Typerä kaninkarvapallero sai kyytiä kameraakin nopeammalla huitaisuilla.
Me ihmiset pidimme kuitenkin päämme: meidän kissan ei tarvitse juosta joka ilta metsässä. Siispä meidän kissa juoksi puoli yötä pitkin kotitaloa ja päästi välillä kovaäänisiä metsästyshuutoja... Siispä minä lähden tänään ajoissa töistä, jotta ehdin pikapikaa viedä C:n metsälenkille ennen iltamenoja. Pitäähän kissiksen päästä toteuttamaan itseään, ja pitäähän sitä hyvitellä, kun se joutuu tänään olemaan poikkeuksellisesti illan yksin kotona.

Nyt voidaan vain kysyä, kuka on meidän talon pomo. Ei tarvitse vastata. Sekin me jo tiedetään.

Harmaat

Meillä on ollut viikon ajan hyvin harmaata. Sisko ja siskonmies toivat Australian-tuliaisina koalapehmon meille ihmisille - mutta C loikkasi välittömästi koalan kimppuun ja omi sen itselleen. Kissallakin voi näemmä olla oma pöppiäinen eli pehmolelu! Aiemmin C ei ole ollut pöppiäisistä yhtään kiinnostunut, mutta liekö koalan kaunis, harmaa sävy saanut toisen harmaan pauloihinsa. Niin tai näin, ihmisillä ei ole koalaan koskemista. C raahaa sitä mukanaan ja könittää aika ajoin hyvinkin vauhdikkaasti: uusi harmaa kaveri tunnetaankin nimellä Köni Koala. Härpäkkeet ovat tietenkin ylittämättömän kivoja, mutta kyllä Könikin on C:n elämänlaatua kummasti parantanut! Harmaat veljellisessä painiotteessa.
Tuttu näky monta kertaa päivässä. Kas, Köni, könitänpä sitä hieman ja jatkan sitten matkaa!

Köni näyttää tältä. Ei luulisi, että pehmoeläimen kuvaaminen on hankalaa, mutta kyllä se on, jos Iso Harmaa vaanii lähellä. Aina kun asetin Könin kuvausasentoon puuarkun eteen, kulman takaa tuli salamannopea harmaa tassu, ja, täp täp taas (kaikkeahan pitää aina täppäillä), Pieni Harmaa oli kellahtanut.

Miksi se iso kaveri aina könittää mua?

C esittää: lempileluni ja kuinka niitä käytän

Minulla on kaksi hyvin tärkeää lelua, nahkahärpäke ja limahöyhen. Etenkin keltaisella limahöyhenellä on päästävä leikkimään päivittäin. Huudan höyhenen piilopaikan luona niin kauan, että joku heltyy (lue: menettää hermonsa) ja alkaa höyhentää kanssani. Hauskinta on se, että härpäkkeet piilotetaan jonnekin ja saan taistella ne piilosta esiin. Joskus kyllä haluan vain juosta ja loikkia härpäkkeiden perässä.

Tässä molemmat lelut (ei ne kyllä leluja ole, vaan hyötykapistuksia!) ovat sängyllä tyynyjen lomassa. Teeskentelen taitavasti, ettei niiden läheisyys liikuta minua lainkaan. Olen itse rauhallisuus.

Ai mitä härpäkkeitä? En huomaa mitään.

Se rauhallisuudesta. Yhtäkkiä minulta menee hermot. Kiertelen härpäkkeitä ja tyynykasaa hurjan, salaperäisen ja julman pedon tavoin. Huomaa asiaan kuuluvan tuima katse!

Mitään ei tapahdu. Härpäkkeet ovat hievahtamatta piilossaan. Taputtelen limahöyhentä testatakseni, reagoiko se mihinkään.

Eipä tietenkään. Minun on kaivettava härpäkkeet esiin, koska ne vain lymyävät pelkurimaisesti tyynyjen alla.

Jee, saalis! Kyllä mä sut höyhennän!!!

Limahöyhenen kanssa painiskelu on aina yhtä antoisaa. Kaikkein parasta on kuitenkin se, jos saa höyhenen kepin päästä kiinni...

ja voi nousta seisomaan ja loikata ilmaan limahöyhenhärpäke suussaan!

Iloista viikonloppua!