Luettu Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Yöpöydälläni lojui aarre ainakin vuoden ajan! Hankin Pessin ja Illusian Antikasta jo ajat sitten, mutta jostain syystä en ollut saanut luettua sitä aiemmin. Olisi kannattanut, sillä kirja oli viisas ja viehättävä, kaunis ja tärkeä, ajatuksia herättävä.

Olen toki aina tiennyt, että on olemassa kuuluisa teos nimeltään Pessi ja Illusia, jonkinlainen lastenkirja. Kiinnostuin teoksesta enemmän, kun se alkoi tulla vastaan kirjallisuustieteellisissä teksteissä, milloin esimerkkinä sodanvastaisesta kirjallisuudesta, milloin ekokriittisyydestä. Tätä kumpaakin se olikin, mutta myös kiehtova satukirja, siitä riippuen, lukiko ja katsoiko sitä aikuisen vai lapsen silmin. Kirja on täynnä myös hauskaa huumoria ja osuvaa ironiaa – tämäkin siitä riippuen, miten taitavaa tekstiä lukee ja tulkitsee.

Kaikki varmasti tietävät, että Pessi on peikko ja Illusia keijukainen. Minä en tiennyt sitä, että Pessi on lyhennys ”pessimististä” ja Illusia ”illusionistista”. En myöskään tiennyt, että teoksessa on sotaan joutuvan miehen, isän, kehyskertomus. Mies kertoo tarinaa peikosta ja keijusta ja muista metsän asukeista sekä siitä, miltä ihmiset ja sota eläimistä näyttävät.

Kirjassa tavataan useita eläimiä ja tutustuaan niiden elintapoihin, hyviin ja pahoihin. Jotkut kertomukset loppuvat hyvin, mutta monet huonosti. Onneksi koko kirjassa on kaunis loppu, muuten tämä olisi jopa ahdistavaa tai ainakin lohdutonta luettavaa. Mieleen jäivät ainakin se, miten ilkeä lukki vei Illusialta siivet, Cuculus eli käki huijasi leppälintuemoa, valkoinen surma eli lumikko sai itse surmansa ja millainen oli peikon ja keijukaisen maanalainen koti, piisamin kanadalaisten rakennusoppien mukaan kaivama.

Lue itse lisää! Ja etsi käsiisi mahdollisimman vanha painos! Minulla oli niin vanha, ettei siinä ollut jostain syystä edes vuosilukua. Se kävi onneksi ilmi, että hieno, ihana kuvitus oli A. Lindbergin: kannattaa siis etsiä juuri kyseistä painosta. Ainakin minä olen nimittäin varma, että palaan vielä näiden satujen ja kuvien pariin.

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia. Wsoy. (Tekijän lyhentämä lastenpainos.)

Tekstinäyte:
-Voiko sateenkaarellakin asua? kummasteli Pessi.
-Totta kai, sanoi Illusia.
-Miten niin totta kai? intti Pessi.
-Siellä on niin kaunista, selitti Illusia nousten seisomaan. –Minä olen aina ihmetellyt, miten ihmiset ja eläimet voivat elää maan päällä. Isäni Illusioni on kertonut, etteivät ihmiset yleensä uskaltaisi elää seuraavaan päivään, jollei isä auttaisi heitä kietomalla heidät verkkoonsa. Kyllä kai elämä täällä on vaikeata.
-Vaikeatako? naurahti Pessi. –Siellä sateenkaarellahan vaikeata luulisi olevan. Sieltä voisi pudotakin. - -

Luettu Peter Hoeg: Nainen ja apina

Viime viikon sairauslomalla oli aikaa lukea, mutta kirjajutut jäivät yhtä lukuun ottamatta tekemättä. Nyt niitä piisaa, ainakin muutamasta kirjasta lähipäivinä.

Viikon erikoisin teos oli ehdottomasti tanskalaisen Peter Hoegin Nainen ja apina. Se kertoo tanskalaisesta, Lontoossa asuvasta ja alkoholisoituneesta eläintarhan johtajan vaimosta Madelenesta ja Erasmuksesta, salakuljetetusta simpanssista – tai ainakin jonkinlaisesta ihmisapinasta. Mielikuvituksellinen ja hyvin sujuvasti kirjoitettu tarina kertoo, kuinka Madelene päättää vapauttaa Erasmuksen Madelenen miehen tutkimuksista ja pakenee sen kanssa Pohjois-Englantilaiseen eläinpuistoon. Aiemminkin ihmismäisiä piirteitä esittänyt Erasmus oppii puistossa vietetyn kesän aikana puhumaan englantia ja siitä tulee myös Madelenen rakastettu. Lopuksi Madelene ja Erasmus palaavat Lontooseen, uuden eläintarhan avajaistilaisuuteen. Siellä tapahtuu jotain, jonka jälkeen koko Englanti on kaaostilassa eikä koskaan palaa enää vanhaan turvalliseen elämänmalliinsa (ärsyttävästi muotoiltu, mutta en viitsi paljastaa koko juonta).

Kirjan etuliepeessä sanotaan, että kyseessä on aikuisten tiedesatu, filosofinen traktaatti, eläinten oikeuksia puolustava ja inhimillistä sivilisaatiota kritisoiva pamfletti sekä rakkauskertomus. Olen samaa mieltä, teos oli kaikkea tätä. Se oli epäuskottava ja osin ällöttävä, mutta ehdottoman mieleen jäävä ja ajatuksia herättävä. Rakkauskertomus oli tässä se ällötysosio, mutta eläinten oikeuksien puolustus päällimmäisin taso, ainakin minun mielestäni. Eläintarhat ovat aina olleet mielestäni ristiriitaisia paikkoja, ja tämän teoksen jälkeen ne ovat ainakin. Mitä kaikkea niiden kulissien takana tapahtuu, entä muualla? Kuinka paha ihminen on eläimille – ja mitä eroa ihmisillä ja eläimillä lopulta on?

Kannattaa tutustua, jos haluat lukea nopealukuisen seikkailukertomuksen, jossa on kuitenkin paljon ajatuksia ja sanomaa. Jos tämäntyyppinen kirjallisuus kiinnostaa, lue myös Johanna Sinisalon hieno peikkotarina Ennen päivänlaskua ei voi. Itse ryhdyin heti tämän jälkeen lukemaan Peter Hoegin Rajatapauksia. Olin jo ennen Naista ja apinaa ollut aikeissa lukea uudelleen pari kirjahyllystäni löytyvää Hoegia, ja tämä kirja vauhditti suunnitelmaa.

Tekstinäyte:
Madelene sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
- Millä nimellä te kutsutte itseänne? kysyi hän. – Sillä ette kai sano itseänne ”apinoiksi”?
Apina mietti, se yritti turhaan verrata kahta yhteismitatonta kielimaailmaa ja löysi lopulta kelvollisen kompromissin.
- ”Ihminen”, sanoi se. – Me sanomme meitä ”ihmisiksi”.
- Entä me? Miksi te meitä sanotte?
- ”Eläin”, sanoi apina. – Me sanomme teitä ”eläimiksi”.

Peter Hoeg: Nainen ja apina. Tammi, 1996.

Luettu Margaret Atwood: Orjattaresi

Kävin eilen elämäni ensimmäistä kertaa kiropraktikolla, ja minulla on nyt päätteellätyöskentelyohjeet. Kokeillaanpa siis kirjoittamista niiden avulla – toivottavasti käsien lepoloma ei siitä kärsi. Päätin kirjoittaa vieläpä kirjajutun, sillä niitä olen tehnyt valitettavan vähän, ovathan ne ovat työläämpiä kuin valokuva ja pari riviä höpötystä -kissajutut. Tänä vuonna luettujen kirjojen listakaan ei ole ajan tasalla, mutta yritän korjata tilanteen lähiaikoina.

Maailma ydinlaskeuman jälkeen

Luin siis Margaret Atwoodin Orjattaresi. Olen aiemmin lukenut Atwoodilta vain Yli veden, joka meni minulta osin yli hilseen. Orjattaresi sen sijaan vei heti mukanaan ja oli mieleenjäävä, kiinnostava ja tärkeä teos. Tällaiset scifihtävät tarinat ovat mielestäni toisinaan kiinnostavia, mutta Ursula Le Guinin pari viikkoa sitten Hesarissa insinööriscifiksi luonnehtimasta lajityypistä en juuri piittaa.

Orjattaren tarina kertoo ydinlaskeuman tuhoamasta ankeasta maailmasta, jossa ihmisten vapaus on viety ja vanhatestamentilliset fundamendalistit hallitsevat. Ihmiset on lokeroitu. Esimerkiksi naiset on jaettu vaimoihin ja tyttäriin, säästövaimoihin ja marttoihin sekä orjattariin eli hedelmällisiin synnytyskoneisiin, jollainen tarinan minä-kertojakin on.

Minä-kertoja kertoo, millaista on elää ilman omaa nimeä, ainoana tarkoituksenaan synnyttää lapsi isännälleen. Välillä hän muistelee vanhaa elämäänsä, joka muistuttaa kovin meidän tuntemaa länsimaista elämäntapaa, ja paljastaa paloja omasta ja ystäviensä menneisyydestä. Tarina kasvaa loppua kohden: menneisyydestä alkaa paljastua yhä enemmän ja yhä hätkähdyttävimpiä, tosin myös selittäviä, tietoja. Vaikka kertomuksen loppu jää auki ja antaa mahdollisuuden toiveikkaallekin tulkinnalle, mikään hyvä ja luottavainen tarina tämä ei ole, vaan päinvastoin hyvin ahdistava ja vaikea. Se pistää miettimään mahdollisien tulevaisuudenkauhujen lisäksi myös tätä päivää ja maailman epätasa-arvoa ja vallanjakoa.

Huikean tarinan lisäksi ihailin Atwoodin kielenkäyttöä. Hän toteaa, että keskustelu nilkuttaa ja että kynä siittää kateutta; kynät ovat tietenkin kiellettyjä tarkoin kontrolloidussa maailmassa. Orjattaret eivät saa liikkua yksin, ja toisilleen puhuessaan he käyttävät tarkoin määriteltyjä sanontoja: – Siunattu olkoon hedelmä, sanoo ensimmäinen orjatar. – Avatkoon Herra, vastaa toinen, kun orjattaret kohtaavat.

Jos tämä kirja kiinnostaa, lue myös Doris Lessingin Eloonjääneen muistelmat.

Tekstinäytteet:
- Ei siitä kuulemma ollut mihinkään, sanoo Gleniläinen pääni vieressä. – Se oli
sittenkin vain repale.
Hän tarkoittaa Janinen lasta, lasta joka kulki Janinen läpi matkallaan jonnekin muualle. Angela-vauvaa. Oli vikapisto ristiä hänet liian pian. Minulla on vatsanpohjassa etova tunne. Ei etova, tyhjä. En halua tietää mikä siinä oli vikana. – Voi hyvä luoja, sanon. Joutua läpäisemään se kaikki turhan takia. Pahemman kuin turhan. (s. 279)

* * *

Minun kai kuuluisi sanoa, että annan anteeksi niille jotka tekivät tämän, ja annan anteeksi senkin mitä he tekevät juuri nyt. Voinhan yrittää, mutta helppoa ei se kyllä helppoa ole.
Seuraavaksi sitten kiusaukset. Keskuksessa kiusauksia olivat kaikki ne asiat jotka ylittivät tavallisen syömisen ja nukkumisen. Tietäminen oli yksi kiusaus. Mitä ei tiedä se ei kiusaakaan, sanoi Lydia-täti aina. (s. 254)

Margaret Atwood: Orjattaresi. Tammi, 1998, 3. painos.

Miniatyyrien maailmassa

Jee, hieman blogitusapua saatu sairastupaan, siispä nukkisjuttu pitkästä aikaa... Sisustuskirjoja tarttuu mukaani tuon tuostakin, mutta elämäni ensimmäisen nukkekotisisustuskirjan ostin Hobboksista vasta muutama päivä sitten. Jean Nisbettin The Big Book of the Doll's House ei ollut lainkaan turha ostos. Nisbett on ilmeisesti alansa guruja ja kirjoittanut useita nukkekotikirjoja; kuitenkin jo tästä yhdestä teoksesta saa ideoita hyvin erityyppisiin minimiljöisiin.

Mukana on lukuisia esimerkkejä hienoista vanhan ajan kodeista tarkoin hiottuine yksityiskohtineen. Pidin eniten kuvista, joissa parhaimmillaankin elottomilta vaikuttavat nuket eivät olleet pilaamassa vaikutelmaa oikeasta menneen ajan kodista.

Tässä esimerkki mielestäni todella kauniista ja hienosti toteutetusta miniatyyrikeittiöstä.

Kirjassa on vinkkejä myös esim. kiinalaisen ravintolan, itämaisen moskeijan tai vaikkapa kuvassa olevan minieläinkaupan rakentamiseksi. Kokonaisten talojen ja miljöiden lisäksi kirjassa on paljon eri huonekalujen ja esim. erilaisten tulisijojen rakennusohjeita.

Savitöiden ystävänä tämä oli suosikkini: pienenpieni keraamikkapaja. Hieno! Sympaattinen! Kirjaa plärättyäni olen vielä entistäkin innostuneempi miniatyyrijutuista, en niinkään nukeista, mutta erilaisten huoneiden ja sisustusten luomisesta (menisipä käsitulehdus ohi, niin voisi tehdä muutakin kuin haaveilla...). Kotona ei kuitenkaan voi - eikä halua - hullutella monella eri tyylillä, eikä meillä keramiikkapajaa tai omaa ravintolatilaakaan satu olemaan. Nyt kuitenkin katselen keittiön vitriinikaappia sillä silmällä, voisiko siellä sijaita ranskalainen, bistrotyyppinen kahvila... Ja työhuoneen lasioviseen Lundiaan ehkä moderni miljöö? Harmi, että Artekin myymät modernien klassikkotuolien pienoismallit ovat tolkuttoman hintaisia. Ne olisivat mahtavia vaikka loft-tyyppisessä modernissa nukkehuoneistossa...

Ideoita siis piisaa. Toivottavasti edes ensimmäinen nukkekotikokeilu on joskus siinä vaiheessa, että sen voi esitellä täälläkin.

Luettu Ildefonso Falcones: Meren katedraali

Tämä kirja epäilytti etukäteen. Juoni ja aihe kuulostivat kiinnostavilta: katalonialaisen maaorjan pojan elämäkerta, tarina 1300-luvun Barcelonasta. Laajemmiksi teemoiksi mainittiin ystävyys ja kosto, rohkeus ja intohimo, toivo ja vapaus – historiallinen romaani ja ikiaikaisia aiheita siis. Kun kuitenkin kirjaa kehuttiin kustantamon esitteen mukaan "varauksetta" ja luvattiin sen olevan täynnä "jännitystä, toimintaa ja romantiikkaa", en tiennyt, odottaako Ruusun nimeä vai Da Vinci -koodia.

Lukukokemus oli jotakin ruusun ja koodin väliltä. Ehdottomasti kiinnostava mutta melko laverteleva teos. Välillä ote herpaantui, vaikka pidänkin paksuista ja monimutkaisistakin kirjoista. Kirjassa oli periaatteessa moniakin kiinnostavia hahmoja ja ihmiskohtaloita, mutta päällimmäiseksi mieleeni jäivät kuitenkin kuvaukset barcelonalaisen katedraalin rakentamisesta – vanhojen rakennusten näkeminen kun pistää aina miettimään, miten ihmeessä ne on saatu pystyyn. Muutenkin historialliset faktat (toivottavasti ne olivat faktoja) tuon ajan elämästä olivat kiinnostavampia kuin tarina itse. Kirja ei onneksi ollut yhtä viihteellinen kuin Da Vinci -koodi, mutta eiköhän tästäkin leffa saada aikaiseksi. Sen verran pettämistä, väkivaltaa, hirttämistä ja kiellettyä rakkautta teoksesta nimittäin löytyi.

Suosittelen sille, joka pitää historiallisista romaaneista ja paksuista kirjoista – eikä välitä, ettei teos ole kuitenkaan klassikkotasoa.

Tekstinäyte:

Entä sitten kirkko? Ottaessaan sen puheeksi Bernatin isä oli pauhannut entistä raivoisammin.

"Munkit, veljet, papit, diakonit, ylidiakonit, kaniikit, apotit ja piispat, hän lateli, – ovat joka iikka samanlaisia kuin meitä sortavat maanomistajat! He ovat jopa kieltäneet meiltä talonpojilta pääsyn veljeskuntiin, jottemme pakenisi näiltä mailta vaan palvelisimme säätyläisiä iät kaiket! Bernat", hän oli varoittanut vakavana aina kirkkoa sättiessään. "Älä koskaan luota keneenkään, joka väittää palvelevansa Jumalaa." – – "Mutta sinähän rukoilet joka päivä, ja kun äiti kuoli..." "Neitsyttä, poikani, Neitsyttä. Neitsyt Marialla ei ole mitään tekemistä munkkien ja pappien kanssa. Häneen voimme uskoa aina."

(Tekstinäyte on valittu Bazar-kustantamon lukunäytevihosta, ei koko teoksesta.)

Ildefonso Falcones: Meren katedraali. Bazar, 2008.

Luettu Taina Teerialho: Hiljainen kevät

Nopea- ja helppolukuinen, paikoin sympaattinen ja kaunis, kuitenkin tavanomaisuudessaan ja moitteettomuudessaan mitäänsanomaton lukukokemus.

Kirja kertoo kuuroutuvasta pienen lapsen äidistä Hannasta, jolla on etäinen ja väljähtänyt, oikeastaan olematon, suhde aviomieheensä. Hannan opinnot ovat jääneet kesken, raskaus on tuonut liikakiloja, ystäviä ei juurikaan ole, ainoakin on epäluotettava. Hanna pohtii elämäänsä, mutta ei tee juuri mitään sen eteen. Ystävyys toisen miehen kanssa saa suuren merkityksen, vaikka siinäkään suhteessa ei oikein tapahdu mitään. Hämmästelyä, jahkailua, Hannan kokemusten ja ajatusten peilaamista luonnon ja erityisesti lintujen kautta. Lopuksi syntyy jonkinlainen ratkaisu.

Tätä on luettu ennenkin, etenkin suomalaisissa kirjoissa. Ei näissä ole mitään vikaa, mutta ei aina jaksaisi samaa tapahtumattomuutta. Tarina ei siis sykähdyttänyt, mutta kuuroutuminen oli kiinnostava aihe, jota olisi voinut käsitellä enemmänkin. Lisäksi linnuista ja luonnosta oli kirjoitettu hyvin, vain paikoin kliseisesti - enkä yleensä edes ole luontokuvausten ystävä. Luontokohdissa oli jotain samaa kuin Eva Kilven kesäkertomuksessa Unta vain. Luontokuvausten ja yleensäkin huolitellun kielen takia jaksoi lukea loppuun, sekä siksi, että tämä on lukupiirikirja.

Tekstinäyte:

"Kevät on ensin kuin etäinen, nouseva tuuli tai yksinäinen ja käheä puhallus pulloon. Kunnes veden horisontista tai metsän latvojen takaa kuuluu kaksi, kolmekin hanhen huutoa, ja riemukkaasti ilmaantuvat nämä taivaalliset kalkkunat näkyviin, hanhien luku kasvaa ja huipentuu pakahduttaviksi, monien tuhansien lintujen ketjuiksi, parviksi, jotka laskeutuvat märkään peltoon ruokailemaan. Tai ei, kevät antaa merkkinsä jo silloin, kun ensimmäiset peipot aloittavat laulunsa lauhtuvassa säässä. Pienet, urheat ja värikkäänkauniit peipot, jotka selviävät hengissä vain lintulautojen siemenillä.

Pienet ja vähän tyhmät peipot, jotka jäävät niin helposti haukkojen saaliiksi. Muut linnut jo vaikenevat haukan nähdessään, mutta peippo jatkaa ääntelyä.

Se on auringosta ja keväästä sokea, luottavainen, rakastava." (s. 8)

Taina Teerialho: Hiljainen kevät. Wsoy, 2008.

Kirjat luetteloitu

Nyt on viime vuoden kirjatilinpäätös tehty! Olen saanut luetteloitua syksyn aikana luetut ja kirjahyllyyn kertyneet kirjat LibraryThingin virtuaalikirjastooni: http://www.librarything.com/catalog/jsaarila

Oikea kotikirjasto ei ole ollenkaan noin hyvässä kuosissa, mutta jos kirjahyllysuunnitelmani joskus toteutuvat, niin sitten...