perjantai 6. maaliskuuta 2009

Luettu Margaret Atwood: Orjattaresi

Kävin eilen elämäni ensimmäistä kertaa kiropraktikolla, ja minulla on nyt päätteellätyöskentelyohjeet. Kokeillaanpa siis kirjoittamista niiden avulla – toivottavasti käsien lepoloma ei siitä kärsi. Päätin kirjoittaa vieläpä kirjajutun, sillä niitä olen tehnyt valitettavan vähän, ovathan ne ovat työläämpiä kuin valokuva ja pari riviä höpötystä -kissajutut. Tänä vuonna luettujen kirjojen listakaan ei ole ajan tasalla, mutta yritän korjata tilanteen lähiaikoina.

Maailma ydinlaskeuman jälkeen

Luin siis Margaret Atwoodin Orjattaresi. Olen aiemmin lukenut Atwoodilta vain Yli veden, joka meni minulta osin yli hilseen. Orjattaresi sen sijaan vei heti mukanaan ja oli mieleenjäävä, kiinnostava ja tärkeä teos. Tällaiset scifihtävät tarinat ovat mielestäni toisinaan kiinnostavia, mutta Ursula Le Guinin pari viikkoa sitten Hesarissa insinööriscifiksi luonnehtimasta lajityypistä en juuri piittaa.

Orjattaren tarina kertoo ydinlaskeuman tuhoamasta ankeasta maailmasta, jossa ihmisten vapaus on viety ja vanhatestamentilliset fundamendalistit hallitsevat. Ihmiset on lokeroitu. Esimerkiksi naiset on jaettu vaimoihin ja tyttäriin, säästövaimoihin ja marttoihin sekä orjattariin eli hedelmällisiin synnytyskoneisiin, jollainen tarinan minä-kertojakin on.

Minä-kertoja kertoo, millaista on elää ilman omaa nimeä, ainoana tarkoituksenaan synnyttää lapsi isännälleen. Välillä hän muistelee vanhaa elämäänsä, joka muistuttaa kovin meidän tuntemaa länsimaista elämäntapaa, ja paljastaa paloja omasta ja ystäviensä menneisyydestä. Tarina kasvaa loppua kohden: menneisyydestä alkaa paljastua yhä enemmän ja yhä hätkähdyttävimpiä, tosin myös selittäviä, tietoja. Vaikka kertomuksen loppu jää auki ja antaa mahdollisuuden toiveikkaallekin tulkinnalle, mikään hyvä ja luottavainen tarina tämä ei ole, vaan päinvastoin hyvin ahdistava ja vaikea. Se pistää miettimään mahdollisien tulevaisuudenkauhujen lisäksi myös tätä päivää ja maailman epätasa-arvoa ja vallanjakoa.

Huikean tarinan lisäksi ihailin Atwoodin kielenkäyttöä. Hän toteaa, että keskustelu nilkuttaa ja että kynä siittää kateutta; kynät ovat tietenkin kiellettyjä tarkoin kontrolloidussa maailmassa. Orjattaret eivät saa liikkua yksin, ja toisilleen puhuessaan he käyttävät tarkoin määriteltyjä sanontoja: – Siunattu olkoon hedelmä, sanoo ensimmäinen orjatar. – Avatkoon Herra, vastaa toinen, kun orjattaret kohtaavat.

Jos tämä kirja kiinnostaa, lue myös Doris Lessingin Eloonjääneen muistelmat.

Tekstinäytteet:
- Ei siitä kuulemma ollut mihinkään, sanoo Gleniläinen pääni vieressä. – Se oli
sittenkin vain repale.
Hän tarkoittaa Janinen lasta, lasta joka kulki Janinen läpi matkallaan jonnekin muualle. Angela-vauvaa. Oli vikapisto ristiä hänet liian pian. Minulla on vatsanpohjassa etova tunne. Ei etova, tyhjä. En halua tietää mikä siinä oli vikana. – Voi hyvä luoja, sanon. Joutua läpäisemään se kaikki turhan takia. Pahemman kuin turhan. (s. 279)

* * *

Minun kai kuuluisi sanoa, että annan anteeksi niille jotka tekivät tämän, ja annan anteeksi senkin mitä he tekevät juuri nyt. Voinhan yrittää, mutta helppoa ei se kyllä helppoa ole.
Seuraavaksi sitten kiusaukset. Keskuksessa kiusauksia olivat kaikki ne asiat jotka ylittivät tavallisen syömisen ja nukkumisen. Tietäminen oli yksi kiusaus. Mitä ei tiedä se ei kiusaakaan, sanoi Lydia-täti aina. (s. 254)

Margaret Atwood: Orjattaresi. Tammi, 1998, 3. painos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti