tiistai 21. huhtikuuta 2009

Kranttu ronkelin myönnytys

Minäkö nirso? Olen vain hyvin laatutietoinen: kattaus on puoli ruokaa ja rumat kupit eivät minulle kelpaa.

Kuten blogissa on jo aiemmin mainittu, C ei ole mikään ahmatti. Kyläillessään hän on jopa melko nirso: ruoka ei maistu eikä viimeisen kyläreissun aikana vettäkään huvittanut litkiä, ei ainakaan ennen kuin sitä sai designmukista.

Epäilimme syyksi sitä, että C - ehkä ainoana elollisena olentona maailmassa - pitää hieman mutaisen makuisesta kaivovedestämme. Koska hän on tottunut siihen, ei raikkaan neutraali, kemikalisoitu, kunnallistekniikan toimittama vesi ole hänestä hyvää.

Syy taitaakin olla juoma-astiassa. C on juonut koko meillä asumisen ajan kaikkein mieluiten korkeasta, lasitetusta saviruukusta. C:n saapuessa ruukussa oli muratin pistokas, ja ensin luulimme, että muratti on se juttu, se tekee mutavedestä vielä mutaisemman makuista. Pistokas sai olla ruukussa kunnes luin, että muratit ovatkin kissoille vaarallisia... Kasvin häipyminen ei kuitenkaan vaikuttanut juomatapoihin lainkaan, vaan C hyväksyi edelleen vain ja ainoastaan tuon korkean tuoppimaisen ruukun. Kun hän palasi viimeksi kylästä, hän hyppäsi kirjaimellisesti kieli ojossa siihen kohtaan keittiötasoa, jolla ruukku yleensä on. Kun ruukku ei ollutkaan siellä, kuului kauhea rääkäisy. Vettä tänne ja äkkiä!

Tänään aamulla mies huomasi, että ruukun sisäpinnoite on alkanut lohkeilla, ja kielsi käyttämästä ruukkua enää juoma-astiana. Koska korkea muoto tuntuu viehättävän kissaamme, täytimme hänelle aamulla korkean lasipöntön vedellä (järkeilimme toiveikkaasti, että jos se ei saviruukkuakaan koskaan työntänyt alas, niin ei varmaan hajota tuotakaan astiaa; ehkä pitäisi kuitenkin olla teräskulho?). Sama muoto kuin vanhassakin kupissa, samassa paikassa kuin vanha kuppi - mutta C ei ollut juonut pisaraakaan koko päivän aikana, vaikka oli raksuttanut kuivamuonaakin enemmän kuin moneen päivään. Voihan ronkeli! Yritin esitellä uutta kippoa hänelle, mutta se johti vain taakse päin vetäytymiseen ja ynseään irvistykseen. Pidä kuule kipposi!

Mies otti rauhallisesti. Onko yksikään terve kotikissa ikinä kuollut janoon, hän kyseli. Ei kai, mutta minua se ei rauhoittanut: olen sirotellut erilaisia vesiastioita koko illan pitkin ja poikin - juo nyt jostakin! Ellei C olisi niin utelias, hän ei olisi varmaan juonut vieläkään. Vaan hah, pitkäkieli meni lipaisemaan lautasta, jossa oli Kallen mätitahnaa. Sen jälkeen hän tsiigaili vesikuppia siihen malliin, että tuolla olisi helpotusta... Äsken keittiöstä kuului lipityksen ääniä, ja kun menin katsomaan, siellähän tuo istui uuden vesimaljansa ääressä. Kun kissa huomasi minut, hän lopettti heti juomisen ja katsoi minua yhtäaikaa nolona ja vihaisena: sä et nähnyt sitten mitään! Sen verran kuitenkin näin, että olen varma, että kyllä se vielä uudelleenkin repsahtaa vettä juomaan, onneksi.

5 kommenttia:

  1. Tiedän yhden toisenkin pienen pojan, joka tykkää Henttaan ihanasta vedestä!

    VastaaPoista
  2. Meidän kissa on myös yhtä ronkeli ruuastaan. Mutta vesi maistuu hänestä parhaalta tavallisesta ihmisten vesilasista! Neiti tulee myös ihmisten vessaan vesidrinkille, ja niinpä hänelle on oma pieni lasi sielläkin ;)

    ps. Meillä on juoksulanka pihalla kissalle..

    Elisa ja Sohvi-neiti

    VastaaPoista
  3. Ihmeellisen ronkeleita ne kyllä on ruoan, juoman ja jopa ruoka-astioiden suhteen! Tai sitten se on ihmisten vika. Juuri pari päivää sitten ihmettelin jotain nirsoilua miehelle, johon hän vain totesi, että "hyvähän noiden kotikissojen on nirsoilla, kun tietävät, että palvelu pelaa ja aina saa jotain uutta ruokaa tilalle". Totta. :)

    VastaaPoista
  4. Kukapa voisi vastustaa silkkitassujen kosketusta ja hurinaa. Nautitaan siitä, me palvelijat (=orjat)
    Elisa

    VastaaPoista
  5. Juu, niin se menee. Silkkitassuja on kunnia palvella ja lelliä. :)

    VastaaPoista