torstai 22. tammikuuta 2009

Kissanpoika sairastaa

Joskus mikään ei ole hauskempaa kuin herätä aamuviideltä siihen, että päälle loikkaa kissa, joka huutaa mäymäyMÄY ja kiehnää ja kehrää iloisena. Aamuöinen mäy-herätys on tervetullut ainakin silloin, jos samainen kissa on vielä muutama tunti aiemmin rötköttänyt tajuttomana ja ollut kovin surkea, pipi ja säälittävä.

Kollikäsittely on nyt siis onnellisesti takanapäin. Kaikki meni ilmeisesti aivan normaalisti. Lääkäriasemalla saimme reipasta ja hyvää palvelua ja C erityiskiitoksia. Hän on kuulemma poikkeuksellisen rauhallinen rotunsa edustaja, älykkään oloinen kissa ja sopisi hyvin vaikka koratien käytöskoulun opettajaksi (sanookohan ne kaikille noin?). C ei arastellut lääkäriä, eikä unipiikkikään aiheuttanut kiroilua tai riehumista, kuten rotutovereilla kuulemma yleensä. Piikin jälkeen odottelimme hetken ja sitten saimmekin takaisin pienen eunukin, syvässä, syvässä unessa ja silmät apposellaan. En tiennytkään, kuinka LÖYSÄ voi nukkuva kissa olla ja kuinka pelottavaa tuollainen uni on.

Kotona C:lle tehtiin sairaskoti pahvilaatikkoon. Hän lojui siellä pari tuntia tolkku pois, sitten huomasimme silmien sulkeutuneen – se elpyy sittenkin! Aika pian laatikosta kuului puhinaa ja rapinaa ja sieltä kömpi lääketokkurainen, hoiperteleva kissa. Silmät tiukasti ummessa hän valitti ja vikisi ja koetti milloin piiloutua tuolin alle luolaan, milloin hypätä sängylle. Eipä siinä auttanut muuta kuin rauhoitella ja ohjailla takaisin pesään: ei susta nyt ole loikkijaksi. Näky oli jotenkin aivan epätodellinen: kuin pieni kissanpentu ensimmäistä kertaa konttailemassa, mutta kuitenkin ison kissan kokoinen. Voiko säälittävämpää olla?

Seuraavaksi C:llä oli kuulemma pahoinvointia, mutta minä säästyin siltä vaiheelta, kun se sattui miehen hoitovuorolle, sattuipa sopivasti. Joka tapauksessa kuutisen tuntia leikkauksen jälkeen C oli jo niin tolkuissaan, että pystyi maukumaan ja kävelemään tavallisesti, ja aamuyöllä hän siis oli jo niin normaali, että halusi kertoa mäy-juttuja ja herätti minut pitämään seuraa. Ei tuntunut pahalta jättää häntä yksin päiväksi kotiin, sillä töihinlähdön aikaan C oli vain kenties tavallista hieman rauhallisempi mutta muuten oma itsensä. Tai ehkä hän on tästä lähtien aina rauhallinen, onhan hänet nyt nujerrettu?

2 kommenttia:

  1. Voi pientä reppanaa. Onneksi hän normalisoitui nopeasti. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos, kerrotaan potilaalle. :) Onneksi hän ei tuntunut ollenkaan arastelevan peppuaan eikä muutenkaan kaipaavan puuttuvia osia. Ehkä hän ei saa henkisiä traumoja, jos ei edes ymmärrä, mitä kummaa on tapahtunut.

    VastaaPoista