keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Niin hyvää ettei sanotuksi saa

Cisu: Possunsydän ja oman maan ruoho, siinä ovat lempiruokani. Ja palan painikkeeksi oman kaivon vettä. Se on parempaa kuin muiden vesi. Aina kun tulen kotiin kylästä, menen vesikupille ja juon kauheasti.

Menevätkö muutkin kissat mykiksi hyvästä ruoasta?

Kuten kaikki ovat jo varmasti blogikirjoituksista huomanneet, Cisu ja Toto eivät ole ollenkaan hiljaisia poikia, eivät ainakaan kesän ulkoilukauden aikana. Itse asiassa viime aikoina ennen hiljaisempana pidetty Toto on alkanut jutella jopa Cisuakin enemmän, mutta onneksi hänen äänensä on aivan vieno verrattuna Cisun mjoukumiseen.

Vaan ruoasta piti puhua. Harmaaveljeksillä on yksi yhteinen hassu piirre: barffiruoka vetää heidät ihan sanattomaksi tuntikausiksi. Etenkin possunsydän saa aikaan hyvin rauhaisan loppupäivän, kissat vain istuvat ja sulattelevat kokemaansa, ilmeisesti sekä henkisesti että fyysisesti. Teollinen pussiruoka ei aiheuta mitään huutoestoja, raksuista nyt puhumattakaan.

Mutta ei - ei meillä syötetä heitä hiljaiseksi joka ilta, vaikka joskus sellainen käykin mielessä. Ja jos joka päivä saisi hiljaiseksi vetävää herkkuruokaa, sekin kärsisi varmasti inflaation ja sitten huudettaisiin senkin jälkeen. Eli herkuttelemme vain silloin tällöin - kissat saavat ihanan makuyllätyksen ja ihmiset hiljaisuusyllätyksen.

8 kommenttia:

  1. Hienoa, että heinät maistuvat myös siellä :) ! Täällä niiden perään välillä jopa kiljutaan.

    VastaaPoista
  2. Kollollekin maistuu heinä. :) Sen saa (joskus) hiljaiseksi millä vaan ruoalla naksuista raakaravintoon - pääasia Kollolle on ruoan maku/tuoksu ja että ruokaa on riittävästi (paljon).

    VastaaPoista
  3. Minun kissapojat on onneksi aika hiljaista porukkaa, vaan on Ransun muikunvaatimushuuto vertaansa vailla jos kalaa on pannulla.
    Musti rakastaa maksaa, ja jos vain saa niin Musti syö sitä niin paljon kunnes napa rutisee, ja sehän vetää hiljaiseksi: sohvalle sulattelemaan ja röyhtäilemään.

    VastaaPoista
  4. Kyllä maistuu täälläkin. Esim. Tänään yksi kolmesta (Raichu) jaksoi seikkailla ulkona, Polgara nuohosi nenällään nurmikkoa ja parturoi sitä kuin paraskin lammas ja Aslan veti pohjat - mätkähti mahalleen märehtimään isoksi osaksi ulkoilua. Ei tullut oksuja onneksi :D

    VastaaPoista
  5. Meilläkin kiljuttiin ruohon perään talvella, mutta nyt riittää, että kiljuu ulos. Siellä ei enää tarvitse (yleensä) huutaa vaan voi keskittyä laiduntamiseen. Ruoho-oksu tulee välillä, jopa Totolta, joka on aina yhtä järkyttynyt, että hänen hienoutensa voi syyllistyä sellaiseen ällötykseen.

    VastaaPoista
  6. Hei vaan ja kiitos viimeisestä! Oli tosi hienoa nähdä kuulut harmaaveljet livenä ja todeta, että on ne livenäkin yhtä ketteriä ja hoikkia ja pitkäsäärisiä ja isosilmäisiä ja isokorvaisia kuin kuvissa, ellei sitten vielä enemmän. Ja tosi hassuja!
    Ihme kyllä minun kissojen viiksikarvakaan ei värähtänyt kun tulin kotiin, ihan kuin ne eivät olisi huomanneet mitään vieraita hajuja. Toisaalta, kyllähän joskus haisen koiralta tai lampaalta ja vaikka miltä ihmeelliseltä armaankin, ehkä ne ovat jo tottuneet.

    VastaaPoista
  7. Hihii, kiitos itsellesi, juuri kirjoittelin blogiin poikien reaktioista. Olet oikeassa kaikissa luonnehdinnoissasi, etenkin siinä, että C ja T ovat hyvin hassuja! Musti ja Ransu selvästi ovat cooleja, ei mitään tynnyrissä kasvaneita joka tuoksusta hämmästyviä villiviikareita. :)

    VastaaPoista
  8. Tuo sanattomuus on tuttua täälläkin hyvän barf-ruoan jälkeen. Kaikki energia on ilmeisesti keskitettävä ruoan sulattamiseen, ei turhaan maukuiluun. Itse syöminenkin saattaa olla jonkin verran väsyttävää (verrattuna tehdasvalmisteisiin mössöihin), leuat ihan hellänä kun on repinyt sitkeää possunsydäntä palasiksi.

    VastaaPoista