lauantai 31. tammikuuta 2009

Muumilaakson tapaan

C:llä on ollut loistava shoppausviikko. Ensin kotiin ilmestyi paketillinen nukkekotitilpehööriä, sitten ...kassillinen pehmeitä arvoja!

Minä, C:n emäntä, kävin Arabianrannassa ja nk. tein Finlaysonit. Minulla (ja sivuhuomautus, eräällä lähisukulaisellani, joka kenties lukee tämän ja tuntee piston sydämessään) on tapana villiintyä siellä ja raahata kotiin kassikaupalla kodintekstiilejä. Nytkin kaikki kevätuutuuksia lukuun ottamatta oli 30-70 % alessa, eihän siinä voi kuin tuhl...sijoittaa kodin parhaaksi. Kumma kyllä en koskaan käy muissa Finlaysonin myymälöissä kuin tuolla outletissa (?) enkä ole edes kovin kiinnostunut Finlaysonin tuotteista: Arabiakeskuksen ilmassa on oltava jotain riehaantumiseen kannustavaa. Liityin jopa kanta-asiakkaaksi ja otin salaa kuvan eräästä sängystä.


Asiaan! Mukaani tarttui kaksi mustavalkoruudullista Otto-pussilakanasettiä sekä peräti neljä keväänvihreää, raikasta Nuuskamuikkunen-tyynyliinaa, pilkkahintaan, totta kai. Meillä ollaan nyt siis aivan kuin Muumilaaksossa: kevään merkki on se, että Nuuskamuikkunen ilmestyy taloon. Kohta meillä nukutaan varmaan värikkäissä Puistomuumi-lakanoissa...

Tuskin sentään. Vihrää Nuuskista ja joskus aiemmin ostamiani mustavalkoisia Muumi-tyynyliinoja lukuun ottamatta meillä ei ole lakanoissa satuhahmoja eikä edes kuvioita. Otto-lakanoiden hillitty ruutukuvio oli jo suuri myönnytys sille periaatteelleni, että lakanoiden on oltava yksivärisiä, siis valkoisia. Otto-setit oli kuitenkin pakko hankkia -70 % hinnan takia ja siksi, että ne olivat elämäni ensimmäiset ihan itse ostamani lakanat. Koin suurta riemua, itsenäisyyttä, aikuisuutta ja vapautta: kerrankin MINÄ saan valita! Talo on nimittäin täynnä lahjalakanoita - joista vain valkoiset kelpuutetaan käyttöön - sekä lahjapyyhkeitä. En ole ikinä päässyt ostamaan itse myöskään yhtään kylpypyyhettä. Ehkä senkin aika vielä koittaa?

keskiviikko 28. tammikuuta 2009

Kissojen ja kukkien kasvattajat huomio!

Mitkä huonekasvit (tai, epätoivoisesti: mikä huonekasvi, edes yksi kasvi, pliis) ovat sellaisia, etteivät ole vaarallisia kissoille ja joista kissat eivät pidä? 

C oli eilen päivän mittaan syönyt ilmeisesti kaikkia kasveja, joihin pääsi käsiksi eli hampaiksi, ja oksentanut rehut sitten pois. Tänään aamulla hän linnoittautui meillä olevaan puun kokoiseen limoviikunaan. Hän seisoi takajaloillaan kasvin runkoa vasten, ja kun yritin poistaa hänet puusta, hän tarttui siihen kiinni kynsin hampain. Uusi leikki: aiemmin on vain tavoiteltu limoviikunan lehtiä hyppimällä, mutta nyt piti sitten kokeilla puun halaamistakin. 

Kasvien omenaviinietikka- ja caynnenpippurikäsittely ei siis ollut ratkaisu kasvientuhoamisongelmaan.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Aah!

Me saatiin tänään ihana paketti, me avattiin se,

me löydettiin ihania aarteita!


Rakentaminen voi alkaa! Kiitos Minimaailma!

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Edustustehtävissä

C on toipunut kollikäsittelystä nopeasti ja mallikkaasti. Ei aristelua eikä haavan ihmettelyä, ja luonnekin on taas samanlainen kuin ennen kaamean kollin pinnalle puskemista. Katse on lempeä ja liikehdintä pentumaisen vilkasta, ei vaanivan murhanhimoista. Joillekin kastraatio tuntuu todella sopivan. Hieman hän hyökkii yhä, mutta ei yhtä vaarallisen oloisena kuin ennen, vaan pikemminkin kyse taitaa olla pennun vallattomuudesta.

Tieto pedon talttumisesta on ilahduttanut paitsi kämppiksiä myös muuta C:n lähipiiriä. Koska hän ei ole enää pelottava, hänet kutsuttiin eilen viettämään lauantai-iltaa sukulaisseurassa. C siis lähti kylään! Kutsussa annettiin ymmärtää, että olisi toivottavaa ja oikeastaan suotavaa, että ainakin kissa kyläilisi, hänen emäntänsä tuli sitten mukaan siinä siivellä.

Kyläily sujui varsin edustavasti. Menomatkalla C oli autossa talutushihnan päässä ja haahuili pitkin takapenkkiä, kunnes keksi vauvanistuimen ja nökötti siinä loppumatkan. Pienten poikien, olivatpa ihmisiä tai kissoja, ei sovi matkustaa ilman istuinta.

Perillä C teki perusteellisen tupatarkastuksen. Kyläpaikassa oli kaikkea kiiinnostavaa ja kiehtovaa, jota ei kotoa valitettavasti löydy. Jos C saisi päättää, hän hankkisi taloomme ainakin nämä:

- Leveät ikkunalaudat, paljon kukkia ja maahan asti ulottuvat verhot. Verhojen takana on hauskaa hiiviskellä ja niiden suojassa voi hivuttautua kukkien luokse. Mikään ei ole ihanampaa kuin painaa naama keskelle oikein pöheikköstä viherkasvia ja tuhistaa sydämensä kyllyydestä. Ikkunalaudalta taas voi vartioida kätevästi myös ulkomaailman tapahtumia.
- Kattoparruja. Niille on jännittävä kivuta ja katsoa, miten ihmisten ilmeet muuttuvat sen kauhistuneemmiksi, mitä pidemmälle parrua kissa ryömii.
- Kaappikello. Sen heilurissa on jotain kiehtovaa, vaikka se tekeekin koko ajan vain samaa edestakaista liikettä.
-Suihkuverho. Ihmisten peseytymisen seuraaminen on C:n lempiharrastuksia, mutta avonaisessa suihkutilassa se on aika riskaabelia hommaa. Jos suihkutila olisi eristetty pienellä reunalla ja vesisuihku pysyisi verhon takana, voisi C osallistua aina suihkutteluun kiipeämällä tuolle reunalle ja painamalla nenänsä suihkuverhoa vasten. Se olisi ihmeellistä!
- PIANO. Etenkin yöllä olisi todella virkistävää, jos voisi kävellessään soittaa sulosäveliä. C soitti pianoa muutaman kerran. Hän aloitti jokaisen soittoesityksen vienoilla korkeilla äänillä ja eteni sitten määrätietoisesti voimakkaampaan ja kumisevaampaan suuntaan.

Tämä kaikki yhdistettynä siihen, että C myös imarteli kyläpaikan isäntää nauttimalla usein ja intensiivisesti tämän sylistä, johti siihen, että C sai hurjasti kehuja sekä heti uusia kyläilykutsuja. Kun kotimatkakin sujui hyvin, hiljaa kissankopassa taksin takapenkillä, niin ei voi kuin todeta, että C:n tilannetaju ja käytöstavat ovat aivan omaa luokkaansa. Etenkin nyt, kun kaamea kolli on poistunut, ja tilalle on tullut taas edustava laatukatti.

torstai 22. tammikuuta 2009

Kissanpoika sairastaa

Joskus mikään ei ole hauskempaa kuin herätä aamuviideltä siihen, että päälle loikkaa kissa, joka huutaa mäymäyMÄY ja kiehnää ja kehrää iloisena. Aamuöinen mäy-herätys on tervetullut ainakin silloin, jos samainen kissa on vielä muutama tunti aiemmin rötköttänyt tajuttomana ja ollut kovin surkea, pipi ja säälittävä.

Kollikäsittely on nyt siis onnellisesti takanapäin. Kaikki meni ilmeisesti aivan normaalisti. Lääkäriasemalla saimme reipasta ja hyvää palvelua ja C erityiskiitoksia. Hän on kuulemma poikkeuksellisen rauhallinen rotunsa edustaja, älykkään oloinen kissa ja sopisi hyvin vaikka koratien käytöskoulun opettajaksi (sanookohan ne kaikille noin?). C ei arastellut lääkäriä, eikä unipiikkikään aiheuttanut kiroilua tai riehumista, kuten rotutovereilla kuulemma yleensä. Piikin jälkeen odottelimme hetken ja sitten saimmekin takaisin pienen eunukin, syvässä, syvässä unessa ja silmät apposellaan. En tiennytkään, kuinka LÖYSÄ voi nukkuva kissa olla ja kuinka pelottavaa tuollainen uni on.

Kotona C:lle tehtiin sairaskoti pahvilaatikkoon. Hän lojui siellä pari tuntia tolkku pois, sitten huomasimme silmien sulkeutuneen – se elpyy sittenkin! Aika pian laatikosta kuului puhinaa ja rapinaa ja sieltä kömpi lääketokkurainen, hoiperteleva kissa. Silmät tiukasti ummessa hän valitti ja vikisi ja koetti milloin piiloutua tuolin alle luolaan, milloin hypätä sängylle. Eipä siinä auttanut muuta kuin rauhoitella ja ohjailla takaisin pesään: ei susta nyt ole loikkijaksi. Näky oli jotenkin aivan epätodellinen: kuin pieni kissanpentu ensimmäistä kertaa konttailemassa, mutta kuitenkin ison kissan kokoinen. Voiko säälittävämpää olla?

Seuraavaksi C:llä oli kuulemma pahoinvointia, mutta minä säästyin siltä vaiheelta, kun se sattui miehen hoitovuorolle, sattuipa sopivasti. Joka tapauksessa kuutisen tuntia leikkauksen jälkeen C oli jo niin tolkuissaan, että pystyi maukumaan ja kävelemään tavallisesti, ja aamuyöllä hän siis oli jo niin normaali, että halusi kertoa mäy-juttuja ja herätti minut pitämään seuraa. Ei tuntunut pahalta jättää häntä yksin päiväksi kotiin, sillä töihinlähdön aikaan C oli vain kenties tavallista hieman rauhallisempi mutta muuten oma itsensä. Tai ehkä hän on tästä lähtien aina rauhallinen, onhan hänet nyt nujerrettu?

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Feliway

Huomio, minut tänään livenä tapaavat lukijat! Jos mielesi tekee tänään kehrätä seurassani, se johtuu kissaferomonista ja Feliwaystä. Sitä suihkutettiin eilen sänkyyn, kun C oli ensin merkannut sen keltaisella varoitusvärillä reviirikseen.

Kolli on kohtalonsa ansainnut. Enää 10 tuntia armonaikaa.

tiistai 20. tammikuuta 2009

Isännät talossa

Juuri kun C oli tottunut olemaan talon ainoa mies, palasi ihmismies eilen reissustaan. C:ltä tämä ei todellakaan jäänyt huomaamatta. Hän kehräsi, nuuski ja veikisteli. Sitten hän huusi, ryntäili ja rimpuili. Seuraavaksi hän yritti hyökätä kynsin hampain roikkumaan miehen käteen. Yöllä hän oli näennäisen rauhallinen, mutta aamulla yritti taas hyökkiä. Voimienmittelöä siis taas: kollipoika vauhdissa.

Eipä ole kauan. Kostoksi isäntäasemansa kyseenalaistamisesta mies soitti lemmikkieläinasemalle ja tiedusteli, milloin C voisi päästä kollikäsittelyyn. Tapahtumien vauhti järkyttää minua: C menettää miehuutensa jo HUOMENNA!

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Nukkekodin tapetteja

En ole tapettien, koukeroiden enkä minkään sortin krumeluurien ystävä - paitsi nukkekodissa. Sinne suorastaan pitää saada väriä, kuviota ja koristetta, haluan poroporvarillisen vanhan ajan nukkekodin! Nukkekodissa kun voi hassutella ilman että lopputulos näyttää museolta (ja jos näyttääkin, sen hienompaa). Sitä paitsi kovin pelkistettyä linjaa ei kannata valita siksikään, että sitten ei voi ostaa kaikkia miljoonia ihania nukkekodin huonekaluja ja tuiki tarpeellisia tarvikkeita, kuten pientä Shakespearen kipsipäätä tai nukkeherran piipputupakkaa...


Vaan vielä ei olla lähelläkään tuota vaihetta. Olen kuitenkin tehnyt ensimmäiset tapettihankinnat, mistä osoituksena oheinen vinksahtanut ja väreiltäänkin osin aika kummallinen tapettivalikoimakuva. (En valitettavasti onnistunut skannaamaan enkä kuvankäsittelemään parempaa kuvaa.)

Kaikki seinämateriaalihankinnat on tehty Helsingin Akateemisesta kirjakaupasta. Suosittelen! Yhdellä ostosreissulla sain nukkekodin


- olohuoneeseen harmaata koukeroista lahjapaperia seinille ja viininpunaista kartonkia kulmiin vahvikkeeksi ja koristeeksi,
- ruokasaliin samanlaista valkoista lahjapaperia ja sen alle väriä tuomaan harmahtavaa vaaleanvihreää kartonkia, jota tulee myös ruokasalin nurkkiin sekä keittiön seiniin,
- fuksian väristä kartonkia, josta tulee koristeita kylpyhuoheen seiniin.


Samalla huomasin, että Akateemisesta saa vaikka minkälaisia papereita, kartonkeja ja askartelulevyjä arkki- ja levytavaranana, muutakin kuin kauniita kutsukorttimateriaaleja. Kapalevyä, mainospahvia, ohutta metallikartonkia ja paspiskartonkia... Houkuttelevaa!


Olen myös vihdoin lähettänyt ei niin minin nukkekodin sisustusmateriaalitilauksen ihastuttavaan Minimaailmaan. Siitä kuitenkin lisää vasta sitten, kun saan paketin. Silloin alkaa myös suuri nukkekodin kokoamis- ja tapetointiprojekti. Minulta on jo kysytty, järjestänkö nukkekodin harjannostajaiset!

Kotitöitä ja kukkahuoltoa

Seuraa lyhyt mainos ei ehkä kovin kiinnostavasta mutta kenties jollekulle ajankohtaisesta aiheesta: Electroluxin osittain kierrätysmuovista tehty Green-pölynimuri on hyvä! Imuroin sillä äsken, kone on kevyt, kätevä ja tehokas. En kehu enempää, ettei mies tee tästä tekstistä päätelmiä, että olen alkanut pitää imuroinnista, eikä hän ole enää talon imurointivastaava. Electroluxin sivuilta lisätietoa.

Kukkahuolto tarkoitti tänään sitä, että C:n lempikukkien alle on pirskoteltu omenaviinietikkaa ja siroteltu cayennepippuria. Nämäkin kikkakolmoset ovat kaiken tietävästä internetistä. Saa nähdä, auttavatko, vai saako C pidettyä päänsä ja tuhottua kukkamme. C saa myös omia kukkia: aion tänään vihdoin kylvää kissanruohon. Kissanminttuakin tekisi mieli kokeilla, sillä C tulee ainakin kuivatusta mintusta aivan hulluksi.

Hän ei ole enää peto, vaan tänään pinnalla on vauva. Aamulla piti likistellä ja kehrätä niin, että minä kyllästyin ensimmäisenä, ja se on harvinaista. Donnien lisäksi myös kissat taitavat olla aika mobile.

lauantai 17. tammikuuta 2009

Teinin kosto, osa 2

Mies lähti reissuun ja me jäimme kissan kanssa muutamaksi päiväksi kahden. C:n mielestä se ei ole hauskaa.

Voi olla, että vain kuvittelen, mutta illalla hän oli kovin levoton, kun kahden sijasta kotiin tulikin vain yksi ihminen. Kulki pitkin nurkkia ja huusi. Niin hän on tehnyt ennenkin, esim. vieraan lähdettyä: missä sä oot?

Seuraavaksi C kakkasi sänkyyni. Hän yritti kuitenkin piilottaa aikaansaannoksiaan ja kuopi vielä sittenkin, kun sotku oli siivottu ja lakana laitettu pesukoneeseen, joten ehkä se oli vahinko (mutta miksi?!). Sitten hän yritti tosissaan purra minua ensin käteen ja myöhemmin pohkeeseen, tuhisi ja tuijotti häijysti ja hyökkäsi sitten. Aika monta yhteenottoa käytiin asiasta, ja kun normaalit kieltotavat eivät auttaneet, suljin hänet hetkeksi pois makuuhuoneesta. C tuli sinne kuitenkin yön mittaan ja oli todella kiltisti, jopa nukkuin kello 10 asti aamulla. Äsken hän suoritti jonkinlaisen vaimean puraisuhyökkäyksen jalkaani.

Voi ei! C ei ole koskaan ollut tuolla tavalla aggressiivinen, joten miksi juuri nyt, kun olemme kaksistaan? Ja mitä tälle tulisi tehdä? Pelottavaa ja hämmentävää. Ainakin alkaa varmistua, että (tämä termi on opittu muilta nettikissoilta) operaatio karvanoppa on tosiaankin ajankohtainen. Jos se auttaa kissan eritteisiin ja puraisuihin, se varattakoon heti ensi viikolla.

Onneksi on netti! Olisin vielä hämmentyneempi, ellen olisi voinut katsoa sieltä, että muutkin kollikissat ovat tällaisia: löysin monta keskustelua aiheesta. Lisäksi löytyi tämä kiinnostava ja hyödyllinen Clinivet-kissaklinikan artikkeli, jossa käsitellään myös puremista. Omassa kissatietokirjassani ei valitettavasti ollut kissan aggressiosta mitään, sekin tuli yön mittaan tarkistettua.

Meillä asuu peto.

torstai 15. tammikuuta 2009

Teinin kosto

Kissan ensimmäinen elinvuosi vastaa kuulemma noin 15 vuotta ihmisen iässä. Sittemmin kissan vanhenemistahti laantuu, mutta meidän C on nyt siis teini-ikäinen nuorukainen.

Olisi pitänyt muistaa, etteivät heräävän miehuutensa kanssa painiskelevat jätkät pidä siitä, että tädit lässyttävät. C sattui eilen kuulemaan, kuinka luin miehelle ääneen herkän kirjoitukseni siitä, miten läheinen suhde minulla ja C:llä on öisin. Viime yönä ei kissakerää näkynyt! Sen sijaan kuului töminää ja huutoa. Kumea AAAOOOUUUUUU-huuto kaikui nurkissa, kun teinipoikamme harjoitteli läpi yön pikajuoksua reitillä olohuoneen sohva– ulko-ovi (sitä päin kuuluu rymäyttää komeasti luut paukkuen!) – makuuhuone (siellä kuuluu hypätä sängylle ja juosta kunniakierros ihmisten päällä) – yläkerta. Sitä meteliä, kolinaa ja ylipäätään villiä menoa!

Vastoin suunnitelmiani en etsiytynyt C:n viereen. En olisi pysynyt vauhdissa mukana sekuntiakaan. Nyt olen silmät ristissä, enkä meinaa pysyä työvauhdissa mukana. C sen sijaan luultavasti vetelee sikeitä kotona. Rankka yö vaatii veronsa.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Terveisiä perhepedistä

Jos joku olisi kysynyt muutama kuukausi sitten, saako kotieläin nukkua ihmisten kanssa sängyssä, olisin sanonut ei ja vielä taivastellut päälle, kuinka epähygienistä, hankalaa ja kaikin puolin naurettavaa eläimen kanssa nukkuminen on. Eläin on eläin ja ihminen on ihminen, joku raja sentään!

Mutta. Silloin en vielä asunut ihmisrakkaan ja läheisriippuvaisen kainalokissan kanssa. Silloin en vielä tiennyt, että kerran lellivauvaksi opetettu kissa ei helposti luovu saavutetusta sänkyasemastaan. Enkä tiennyt sitäkään, kuinka tärkeäksi elävä unilelu minulle tulisi.

Alkuaikoina poski poskea vasten tunkevan kissan kanssa oli aika kummallista ja epämukavaakin jakaa sänky. Heräilimme ja valvoimme, mutta eihän pelokasta kissanpoikaa voinut poiskaan ajaa. Se tarvitsi turvaa uudessa kodissa, ja jos tyynynjakamisen vaihtoehtona olisi ollut yöllinen protestimouru, ei sekään houkuttanut. Joten kissa jäi, me ihmiset vain välillä vaihduimme. Ensin C nimittäin halusi nukkua miehen kanssa, sitten hän päätti siirtyä minun yökaverikseni. Joinain öinä hän on tasapuolinen ja nukkuu pitkulaisena välissämme.

Salakavalasti totuimme toisiimme. Huomasin sen ensimmäisen kerran sinä yönä, jolloin C ei yhtäkkiä tullutkaan sänkyyn. Sen sijaan, että olisin nauttinut rauhasta, säpsähtelin hereille: apua, missä kissa on? Minua viisaammat ja kokeneemmat lohduttivat, että se on sama ilmiö kuin pienen vauvan äidillä, joka herää siksi että vauva nukkuu liian hiljaa, se menee ohi.

Vaan kun ei mennyt. Viime yönä heräsin taas tarkistamaan, onko kissa kyljessäni. Ei ollut sängyssä, ei koko makuuhuoneessakaan, mitäköhän nyt... Kesti aika kauan - huolestuttavan kauan - ennen kuin huomasin, että vatsani päällä on sikeästi nukkuva kissakerä.

Näin siinä siis kävi. Minä olen kissa ja kissa on minä. En enää erota meitä toisistamme. Jos C ei tule ensi yönä sänkyyn, minun on kai etsittävä hänet ja mentävä hänen viereensä.

maanantai 12. tammikuuta 2009

Luettu Taina Teerialho: Hiljainen kevät


Nopea- ja helppolukuinen, paikoin sympaattinen ja kaunis, kuitenkin tavanomaisuudessaan ja moitteettomuudessaan mitäänsanomaton lukukokemus.

Kirja kertoo kuuroutuvasta pienen lapsen äidistä Hannasta, jolla on etäinen ja väljähtänyt, oikeastaan olematon, suhde aviomieheensä. Hannan opinnot ovat jääneet kesken, raskaus on tuonut liikakiloja, ystäviä ei juurikaan ole, ainoakin on epäluotettava. Hanna pohtii elämäänsä, mutta ei tee juuri mitään sen eteen. Ystävyys toisen miehen kanssa saa suuren merkityksen, vaikka siinäkään suhteessa ei oikein tapahdu mitään. Hämmästelyä, jahkailua, Hannan kokemusten ja ajatusten peilaamista luonnon ja erityisesti lintujen kautta. Lopuksi syntyy jonkinlainen ratkaisu.

Tätä on luettu ennenkin, etenkin suomalaisissa kirjoissa. Ei näissä ole mitään vikaa, mutta ei aina jaksaisi samaa tapahtumattomuutta. Tarina ei siis sykähdyttänyt, mutta kuuroutuminen oli kiinnostava aihe, jota olisi voinut käsitellä enemmänkin. Lisäksi linnuista ja luonnosta oli kirjoitettu hyvin, vain paikoin kliseisesti - enkä yleensä edes ole luontokuvausten ystävä. Luontokohdissa oli jotain samaa kuin Eva Kilven kesäkertomuksessa Unta vain. Luontokuvausten ja yleensäkin huolitellun kielen takia jaksoi lukea loppuun, sekä siksi, että tämä on lukupiirikirja.

Tekstinäyte:
"Kevät on ensin kuin etäinen, nouseva tuuli tai yksinäinen ja käheä puhallus pulloon. Kunnes veden horisontista tai metsän latvojen takaa kuuluu kaksi, kolmekin hanhen huutoa, ja riemukkaasti ilmaantuvat nämä taivaalliset kalkkunat näkyviin, hanhien luku kasvaa ja huipentuu pakahduttaviksi, monien tuhansien lintujen ketjuiksi, parviksi, jotka laskeutuvat märkään peltoon ruokailemaan. Tai ei, kevät antaa merkkinsä jo silloin, kun ensimmäiset peipot aloittavat laulunsa lauhtuvassa säässä. Pienet, urheat ja värikkäänkauniit peipot, jotka selviävät hengissä vain lintulautojen siemenillä.

Pienet ja vähän tyhmät peipot, jotka jäävät niin helposti haukkojen saaliiksi. Muut linnut jo vaikenevat haukan nähdessään, mutta peippo jatkaa ääntelyä.

Se on auringosta ja keväästä sokea, luottavainen, rakastava." (s. 8)

Taina Teerialho: Hiljainen kevät. Wsoy, 2008.

perjantai 9. tammikuuta 2009

Herätys!

Monilla kissoilla on kuulemma tarkka sisäinen kello. He tietävät, milloin omistaja tulee kotiin, milloin on ruoka-aika jne.

C:ssä moista säntillisyyttä ei ole ennen tätä aamua havaittavissa. Tänään hän kuitenkin terästäytyi ja päätti toimia koko perheen herätyskellona. Hän kävi vuorotellen metelöimässä kummankin unisen ihmisen luona juuri viisi minuuttia ennen kellonsoittoa: Nyt on aamu, herätkää! Kun mitään ei tapahtunut, hän käynnisti torkkutoiminnon ja pomppasi päälleni tasan viiden minuutin välein seuraavan puolituntisen ajan (en todellakaan kuulu niihin, jotka nousevat sängystä heti ensimmäisestä herätyksestä, olipa se kellonpiipitystä tai kissanmoukua). Kun tämäkään ei tuottanut tulosta, C meni seisomaan nk. herättäjälampun luokse ja painoi määrätietoisesti sarastuspainiketta. Äkkiä koko huone oli täynnä auringonpaistetta ja linnunlaulua. Oli aika nousta. C istui vakavana lampun vieressä ja valvoi, että kukaan ei lysähdä takaisin sänkyyn.

Kyllä hän kunnollinen ja taitava!

P.S. Hän on myös niin kunnollinen ja taitava, ettei pissistellyt eilen epäsopiviin paikkoihin. Huh! Ehkä hän ei olekaan vielä kaamea kolli, vaan vahinkopissivä vauva.

torstai 8. tammikuuta 2009

Kissis pissis

Parikuukautisen yhteiselon aikana me ihmiset olemme tulleet siihen vakaaseen loppupäätelmään, että meillä asuu maailman hienostunein, hellin ja rakastavin kissa. Hän on ajoittain aikamoinen pojanviikari, mutta silti aina hyvin ystävällinen ja kiltti. Sohvantuhoamishalua ja limoviikunaanhyppäämistaipumusta lukuun ottamatta hän on hyvin järkevä – ei lainkaan sellainen, joka repii kaikki paikat ja pissii päälle. Laatukatti.

Hämmennys olikin suuri, kun C eilen pomppasi yhtäkkiä auki unohtuneeseen kaappiin, kyykistyi siellä olevan varapeiton päälle ja pissasi pienen järven verran. Aivan häpeilemättä, meidän silmiemme edessä! Meidän kissa!

Keltajärvi oli pyyhitty hetkessä pois ja peite tungettu pesukoneeseen, eikä pissis tuntunut juuri pohtivan tekoaan. Me muut analysoimme sitä hänenkin puolestaan.

Kauniit selitykset:
- C on vielä niin pieni, ettei huomannut vessahätää ajoissa. Silkka vahinko, ei tule toistumaan.
- C oli niin iloinen, että olimme kaikki yhdessä, ettei malttanut kävellä vessalleen.

Ikävät selitykset:
- C oli meille vihainen. Olimme pitkästä aikaa kumpikin eilen pitkän työpäivän verran pois kotoa.
- C on pipi. Hän myös oksensi eilen aamulla.

Pelottava selitys:
- C on hurja kollikissa. Häntä ei ole yhdeksän kuukauden iästä huolimatta leikattu, ja nyt mies alkaa päästä valloilleen. Leikkausta on viivytetty, koska hänen piti ensin sopeutua uuteen kotiin ja kämppisten häneen. Juuri toissapäivänä järkeilimme, että leikkauksen kanssa voi yhä odottaa, kun suloinen pentumme ei merkkaa eikä ole muutenkaan riivautunut.

Voi ei! Jos hän lätäköi tänäänkin, pitääkö meidän soittaa heti eläinlääkärille ja ilmiantaa Kaamea Kolli? Tai jos hän on närkästynyt yksinolosta, pitääkö toisen meistä jäädä hoitovapaalle? Jos hän on tänään normaali, voimmeko palata luottavaiseen kantaamme maailman helpoimmasta ja hienoimmasta kissasta? Harmi, ettei C osaa puhua – vaikka siksihän hän niin kiinnostava onkin.

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Vaikuttava talo

Olin eilen Akseli Gallen-Kallelan Tarvaspäässä. Kävin siellä viimeksi kesällä, mutta talo on aina yhtä kiinnostava. Oikea unelmien talo: kaunis, rauhallinen, vakuuttava, kiehtova. Iso ja pieni samaan aikaan, ihana valon ja tilan tuntu. Ateljeessa vakaa, ikuinen, hyvin kaunis puulattia. Talo on suuri ja sokkeloinen mutta turvallinen, oma maailmansa.

Viimeisinä aikoinaan Akseli Gallen-Kallela kuulemma istui Tarvaspään tornissa piirtämässä, vaimonsa tekemä munkinkaapu yllä. Voiko täydellisempää rauhaa olla? Jos minulla olisi oma linna ja siellä torni, siinä olisi kaikki.

* * *

Omaa linnaa minulla ei ole, mutta toivoakseni saan joskus samanlaisen seinään upotetun kirjahyllyn kuin Gallen-Kallelassa. Ja - näin taas eilen vannoin - jos joskus saan äärettömästi rahaa, EN osta uutta, vaan pelastan vanhan talon. Sitä odotellessa leikin nukkekodilla.

maanantai 5. tammikuuta 2009

Kohti ikiomaa nukkekotia

Suuri nukkekotiprojekti on startannut! Talo on vielä kovin huojuva, mutta yritys on kova ja into vielä kovempi...


Kaikki alkoi pahaa aavistamattomasta visiitistä Kansallismuseoon. Siellä oli monta upeaa nukkekaappia, mm. tämä Aina Frimanin ihanuus 1860-luvun Raahesta:


(kuva: Kansallismuseo)

Äkillistä nukkekotikuumetta nosti oivallus, että meillähän tököttää kotona tällainen:







Seuraavaksi joulupaketista paljastuivat nämä:




Seurasi kiihkeää suunnittelua, innostunutta meilailua, mittaamista, sähläämistä ja piirtämistä, lähipiirin hätyyttämistä (kissan hätyyttämistä pois piirustuksista, ihmisten hätyyttämistä jatkuvilla nukkekotikysymyksillä: tarvitseehan nyt kaikilla aikuisilla olla mielipiteitä nukkekotiasioista!). Nyt ollaan tässä:



Nukkekodin osat on leikattu paksusta pahvista. Seuraavaksi aion vahvistaa ne tavallisella paperilla. Myös tilaus nukkekodin seinä- ja lattiamateriaaleista pitäisi lähettää nukkekotikauppaan, mutta voi, nukkiksen värimaailman päättäminen on ihanankamalan mahdotonta!

Kirjat luetteloitu

Nyt on viime vuoden kirjatilinpäätös tehty! Olen saanut luetteloitua syksyn aikana luetut ja kirjahyllyyn kertyneet kirjat LibraryThingin virtuaalikirjastooni: http://www.librarything.com/catalog/jsaarila

Oikea kotikirjasto ei ole ollenkaan noin hyvässä kuosissa, mutta jos kirjahyllysuunnitelmani joskus toteutuvat, niin sitten...

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

Kissa kateissa

Tapahtui tänä aamuna: Kesken aamiaisen havahduimme, että tavanomainen Aouuuuu...mou...mouuuuu! -ääni oli vaiennut (C:n ääni on kauniisti sanottuna persoonallinen, ei kaunis eikä varsinkaan hiljainen; hänellä on myös aina paljon asiaa). Vastoin odotuksia mistään nurkasta ei löytynyt nukkuvaa kissakerää, ja ehdin jo olla hetken ihmeissäni, kunnes havaitsin turbokokoista marsua muistuttavan möykyn olohuoneen sohvan suojakankaan alla. Kankaan alta löytyi litteä, inisevä kissa, joka ilmeisesti kuvitteli, että paikoilleen jähmettymällä voi tekeytyä näkymättömäksi.

Tähän mennessä tapahtunutta: Sohvia on raavittu. Sohvat on peitetty vanhoilla peitoilla, lakanoilla ja pöytäliinoilla. Sohvat on käsitelty kissakarkotteella, joka karkotti myös kissan mielenrauhan ja ruokahalun. Karkotteesta luovuttiin. Nyt sohvat ovat epämääräisiä tekstiilikekoja, joille C ei saa mennä (kissa + sisustaminen = katastrofi). Hän on ymmärtänyt säännön, eikä menekään usein ihmisten nähden. Muuten hän ei sääntöä kunnioita, vaan todistusaineistoa sohvan päällä ja etenkin suojakankaiden välissä peuhaamisesta löytyy usein. Pattitilanne ottelussa komentelevat ihmiset vs. omapäinen kissa.



Älä tuijota mua! En ole sohvalla, olen sohvien välissä nurkassa (mutta en suinkaan häpeämässä).


Eikä sekään ole sohvalla hyppimistä, jos tunkee itsensä kapeaan rakoon sohvan taakse. Mun kävelyreitti vain kulkee täältä, valitan.

P.S. C näki tänään ikkunasta ketun, mutta ei ollut moksiskaan. Hänen villieläinvaistonsa eivät ole aivan kunnossa, sillä taannoin hän ei havainnut aivan ikkunan takana olevaa ja häntä tuijottavaa talitinttiäkään, ei ennen kuin tintti koputti ikkunaan ja hyppi kuin härnätäkseen. Tai sitten tämä jähmeys johtuu vain siitä, että Thaimaassa saaliit ja viholliset ovat kovin erilaisia. C on thaimaalaista rotua.


torstai 1. tammikuuta 2009

Miksi juuri K?

Hyvää vuotta 2009 ja tervetuloa K-blogiin! Tämä on elämäni ensimmäinen blogikokeilu, ja syinä kokeiluun ovat:

* Koti. Päiväkirjamaiset blogit eivät oikein ole koskaan innostaneet, mutta viime aikoina olen koukkuuntunut muutamiin sisustus- ja designblogeihin. Olen kurkistellut toisten koteihin, ihastellut ihmisten kodinkunnostustaitoja, saanut ideoita, katsellut kauniita kuvia ja löytänyt ihania sisustus-verkkosivuja blogien kautta. Sisustaminen ja arkkitehtuuri ovat kiinnostaneet minua AINA (oikeasti, jo leikki-ikäisenä) ja nyt omakotitaloasujana erilaisia piirroksia, ideavihkoja ja muita suunnitelmia on siellä sun täällä... Päätin siis minäkin alkaa kerätä koti- ja askarteluajatuksiani nettiin. Ehkä ne säilyvät täällä paremmin kuin käsilaukussa, kaapinpohjalla ja varaston perukoilla. Ehkä minäkin voin inspiroida jotakuta?

* Kissa. Pari kuukautta sitten meille tuli hoitoon sukulaisen kissa... Ja kas, hän asettui taloksi! Me allergiset, ”Ei meille koskaan kotieläintä, ei ainakaan kissaa” -ihmiset eli mieheni ja minä olemme voimattomia hänen viisautensa, kauneutensa ja hauskuutensa edessä. Sylissäni istuu tälläkin hetkellä C, maailman viehättävin ja nerokkain kissa. Pommitan lähipiiriä C-asioilla jatkuvasti – ehkä blogi säästää tuttuja edes muutamilta kissaviesteiltä. Vaikka meidän kissa on niin hieno, että on hurmannut kaikki tuttavatkin, totta kai...

* Kirjat. Kirjoista piittaamaton pitäisi elämääni hyvin yksitoikkoisena, sillä en tee juuri muuta kuin luen. Kirjoja menee vuodessa satakunta. Olen jo muutamia vuosia listannut lukemani kirjat, ja kaikki kotimme kirjat on luetteloitu LibraryThingiin, mutta nyt tuntuu, ettei sekään riitä: haluan kirjoittaa kirjoista. Olen lupautunut tänä vuonna kirjoittamaan jonkin verran ”virallisiakin” kirja-arvosteluja, muista kiinnostavista kirjakokemuksista raportoin sitten täällä. Kirjamaustani en osaa sanoa mitään muuta kuin että dekkareita ja scifiä en lue. Yleensä.

* Kirjoittaminen. Kirjoitan työkseni ja joskus, liian harvoin, huvikseni. Blogi pakottaa minut kirjoittamaan edes jotain muuta kuin työjuttuja ja sähköpostiviestejä. Siitä olen iloinen jo tässä vaiheessa vuotta.

Muita asioita, joista kuvittelen joskus kirjoittavani, ovat esim. kuvataide, korut ja kaikenlaiset kulttuurielämykset. Aion myös kertoa pian alkavasta nukkekotiprojektistani. Se onkin lähes ainoa tärkeä asiani, joka ei ala k-kirjaimella. Blogin nimi syntyi siis havainnosta, että K määrittää vapaa-aikaani (netissä on muitakin K-blogeja, mutta ne ovat kokolailla eri asioista). Tervetuloa siis k-asioiden pariin! Luvassa ei ole henkilökohtaisia tilityksiä, mutta kenties kiinnostavia kertomuksia kiinnostuksenkohteistani.